Puolustusliitto Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg toi taannoisessa lausunnossaan ilmi Nato-maissa vallitsevan poliittisen yksimielisyyden Ukrainan – ennemmin tai myöhemmin toteutuvan – jäsenyyden välttämättömyydestä.
Huolimatta Unkarin pääministeri Viktor Orbánin pienimuotoisesta peruuttelusta on selvää, ettei monikansallisen organisaation keulakuva päästä suustaan moisia ajatuksia hetken mielijohteesta. Jos joku, Stoltenberg on kokenut diplomaatti, jolle julkilausuttujen kommenttien tarkka harkinta sekä ymmärrys sanojen merkityksestä tulevat selkäytimestä.
Ukrainan vastahyökkäystä odotellessa sanat käyvät entistä voimakkaammiksi.
Kukaan ei tiedä, onnistuuko itsenäisyydestään kamppailevan maan armeija ajamaan vainolaisen alueeltaan.
Silti – ja juuri siksi – on yritettävä.
Nato-horisontti
Ukrainassa horisontti maan Nato-jäsenyydestä on huomattavasti merkittävämpi asia kuin moni ulkomaalainen todennäköisesti ymmärtää. Sen taistelutahtoa lisäävä vaikutus – etenkin, kun tämä yhdistyy toivottavasti kasvavaan läntiseen aseapuun – saattaa luoda Venäjälle vielä todella tukalat paikat.
Puhtaasti sotilasstrategisessa katsannossa vastahyökkäyksen onnistumista on pidetty epävarmana. Tästä huolimatta Ukrainan aseistamista pidetään välttämättömänä.
Yhä yleisemmäksi tullut hokema läntisissä turvallisuuspiireissä kuuluukin seuraavasti: Ukrainan on sotilaallisella voimankäytöllä saatava itselleen mahdollisimman hyvät neuvotteluasemat, ei välttämättä ajettava fyysisesti kaikkia Venäjän joukkoja maaperältään.
Keskeistä on, että onnistumisia tulee.
Ja perinteisesti erityisen paljon pelätty ”Venäjän nöyryyttäminen” saattaa olla jopa tärkeämpää kuin ukrainalaisten yksiselitteinen menestys.
Kesällä 2015 vierailin Kiovassa Suomen Sotilaan avustajan ominaisuudessa.
Matkallani tapasin maan parlamentin puhemiehen Andrii Parubijn neuvonantaja Ostap Kryvdykin idyllisessä kirjakauppa-ravintolassa lähellä Kiovan historiallista keskustaa ja ortodoksimaailman pyhiä luostareita, joiden edessä Yhdysvaltain presidentti Joe Biden taannoin ilmahälytyksen soidessa tyynesti käveli.
Keskustelumme sivusi monia asioita aina Suomen puolustusvoimista Galitsian historiaan sekä ukrainalaisuuden ja isovenäläisyyden suhteeseen.
Kryvdyk nosti esiin vanhan myyttisen, Ukrainassakin hyvin säilyneen oletuksen: jotta toinen voisi elää, toisen on kuoltava. Ainakaan vapaata Ukrainaa ei ilman kansojen vankilana pidetyn Venäjän kaatumista voisi olla olemassa.
Itse mies ei ajatukseen täysimääräisesti uskonut.
Sen sijaan hän varoitti ns. separatistialueiden olevan tikittävä aikapommi. Keinoja kaihtamattomat, katkeroituneet ihmispedot nähtiin edellisen kerran Balkanilla – eikä juhlapuheista huolimatta ollut mitään todellisia takeita, etteivät idän nälkäiset ja tarkoituksella nälkiinnytetyt raakalaiset toistaisi näytöstä Ukrainassa.
Harva siihen uskoi, mutta näin tapahtui.
Nato- ja EU-jäsenyys merkitsisivät Ukrainan kohtalon irrottamista Venäjän imperiumista – oli jälkimmäinen jossain muodossa olemassa tai sitten ei. Suurin kysymys lienee, voivatko ne toteutua ilman Kremlin täydellistä romahdusta, ehkä jopa Venäjän federaation valtiollista hajoamista.
Hämärryttämisen vaarat
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola on kutsunut Suomen presidenttien pitkään harjoittamaa politiikka käsitteellä hämärryttäminen, jota hän pitää englanninkielisen strategic ambiguity -sanaparin käännöksenä. Vaikka ilmaisuilla epäilemättä on jonkinasteinen sävyero, ovat kumpikin epäilemättä hyviä kuvaamaan Urho Kekkosen ja Sauli Niinistön harjoittamaa kaksoispeliä ”idän ja lännen” välillä, kesken ja kanssa – vuosikymmenestä toiseen.
Hämärryttämisen keskeinen ominaisuus on todellisten tavoitteiden – jos sellaisia edes voidaan reaktioiden ja improvisoinnin värittämässä kansainvälisen politiikan maailmassa katsoa olevan – häivyttäminen ja harhautus. ”Maskirovka”, kuten venäläiset sanoisivat.
Strategialla on etunsa. Yhdysvaltain on katsottu lähestyvän esimerkiksi globaalin valtakamppailun keskiöön enemmän ja enemmän asettuneen Taiwanin puolustusta hämärryttämisen metodein. Tukea konfliktin sattuessa tulisi – ehkä paljonkin. Määrä ja laatu riippuvat tilanteesta. ”Turvatakuut” saattaisivat olla todellisuudessa jopa Naton viidettä artiklaa vahvemmat – (juuri) kukaan ei tiedä.
Hämärryttäminen ei kuitenkaan koske ainoastaan sotilaallisia operaatioita, vaan yhtä lailla kansainvälistä politiikkaa. Vastakkaisista tavoitteista yritetään leipoa päällekkäisiä, vaikuttaa tulkintoihin ja saada vastustaja toimimaan omaehtoisesti etuaan vastaan. Arvioidaan pitkän ja lyhyen tähtäimen etuja ja sitä, tuleeko sota todennäköisemmin pelotteen vai liennytyksen myötä. Voiko vastapuolueen luottaa?
Venäjään ei voi luottaa.
Saksan entinen liittokansleri Angela Merkel totesi vastustaneensa Ukrainan Nato-jäsenyyttä maata riivanneen oligarkkivallan ja poliittisen kahtiajaon vuoksi. Näiden kitkemiseksi mahdollisuus EU-jäsenyyden saavuttamiseksi olisi ollut keskeistä – tutkimusten mukaan integraatiossa uudistuksiin motivoi juuri horisontti, ei niinkään saavutettu asema.
Ukrainan kotimaisia ongelmia vähättelemättä Venäjän vaikutusvalta oli keskeisimpiä, ehkä keskeisin tekijä oligarkkitalouden ja korruption säilymisessä. Juuri Venäjän vaikutusvaltaa lännen sotilaallinen voima olisi huomattavasti vähentänyt – ja samalla prosessin myötä pakottanut maan läpeensä solutetun turvallisuuskoneiston puhdistumaan, mikä olisi raivannut tietä laajemmille yhteiskunnallisille uudistuksille sekä EU-jäsenyydelle.
Merkel ei tätä ymmärtänyt tai katsoi tarkoituksellisesti toisaalle. Ukrainalaiset sysättiin marginaaliin, jossa heille tarjottiin kyllä kaupallista integraatiota, muttei turvaa. Monille syntyi käsitys, ettei kysymys ollut niinkään maan tai sen asevoimien valmiudesta Nato-yhteistyöhön, vaan pikemminkin syntymämerkistä: ortodoksinen ja itäeurooppalainen kulttuuri yhdistettiin automaattisesti venäläisyyteen ja negatiivisiin ominaisuuksiin. Ukrainalla – toisin kuin Venäjällä – ei kuitenkaan ollut takanaan sellaista sotilaallista voimaa, joka olisi voinut teoriassa uhata koko mannerta.
Vielä vähemmän saksalaiset ymmärsivät tai halusivat muistaa, että heidän isoisänsä olivat tappaneet itärintamalla ukrainalaisia suhteellisesti paljon enemmän kuin venäläisiä, joiden edessä monet yhdistyneen liittotasavallan kansalaiset tunsivat syvää nöyryyttä menneisyyden vuoksi.
Tuloksena Ukrainalle tarjottiin epämääräistä EU-kumppanin asemaa, jonka toiset halusivat nähdä unionin jäsenyyden esiasteena ja toiset päätepysäkkinä.
Toisten näkökulmasta Euroopan unioni oli Naton etäpesäke, joka johtaisi ennen pitkää muun muassa Zbigniew Brzezinskin esittelemään skenaarioon Venäjän imperiumin tuhosta – jotkut puolestaan näkivät vain sen, mikä oli silmien edessä: teknisluontoisen kauppasopimuksen. Ehkä se mahdollistaisi jopa Moskovan ja Brysselin välisenä sillanrakentajana toimimisen?
Tuskinpa kumpikaan näkökulma on täydellinen.
Euroopan unioni valitsi Ukraina-strategiakseen hämärryttämisen, sillä poliittisten erimielisyyksien vuoksi ei parempaakaan ollut tarjolla. Vuonna 2023 on selvää, että ratkaisu johti sotaan. Erimielisyydet – maailmankatsomuksellisista eroista puhumattakaan – eivät poistu teeskentelemällä.
Vastahyökkäys ja voitto
Ukrainan tiivistyvän Nato-yhteistyön ja Vilnan huippukokoukseen mennessä mahdollisesti sorvattavan aseiden toimitusta sekä muuta tukea koskevan sopimuksen on pelätty voivan johtaa siihen, että osa länsimaista alkaisi painostaa Ukrainaa de facto alueluovutuksiin. Voitaisiinko esimerkiksi Krimin asema jättää käytännössä ratkaisematta, jos tämä mahdollistaisi muun Ukrainan ottamisen Naton suojaan?
Kyse on kaikkea muuta kuin yksiselitteisestä problematiikasta.
Toisaalta Venäjä ei saisi sotatoimillaan saada minkäänlaisia alueellisia tai muita voittoja. Mutta olisiko esimerkiksi pakotteiden kurjistama, eristetty ja suurvaltakunniansa menettänyt Kreml todella voittanut edes kotiyleisön silmissä mitään, jos ”veljeskansa” jättäisi sen lopullisesti ja rakentaisi toimivan demokratian – ainakin aluksi ilman Krimiä?
Vastoin usein esitettyjä väitteitä kansainvälisoikeudellisesti avoimeksi jätetty aluekysymys ei automaattisesti estä Nato-jäsenyyttä. Tästä todistavat muun muassa sellaiset de jure aluekiistoja omaavat valtiot kuin Espanja, Iso-Britannia, Viro, Turkki, Kreikka, Kanada ja Tanska. Ratkaisevaa on rajan todellinen rauhanomaisuus ja se, ettei kukaan pyri ratkaisemaan jatkuvaa kiistaa väkivalloin.
Joku voi kysyä, mitä väliä kansainvälisellä tunnustuksella tai tunnustamattomuudella sitten on. Vastauksen saamiseksi ei tarvitse kuin katsoa Baltian maita, joiden itsenäisyys ja länsi-integraatio neuvostovallan kaaduttua olivat lopulta varsin helppoja prosesseja. Tämän mahdollisti ennen muuta Yhdysvaltojen johdonmukainen non-recognition policy – linja, jonka mukaan neuvostomiehitystä alueella ei koskaan tunnustettu lailliseksi. Samoin Krimin kysymys voisi olosuhteiden aikanaan muuttuessa ratketa suotuisasti.
Venäjä haluaa väsyttää lännen ja Ukrainan. Me kaikki toivomme Ukrainan nopeaa ja yksiselitteistä voittoa sekä laillisten rajojen nopeaa palautusta myös käytännössä. Voi kuitenkin olla, että joudumme pian pohtimaan muita vaihtoehtoja muutenkin kuin teoreettisina ajatusleikkeinä.
Toivottavasti näitä skenaarioita sorvaavat alojensa huiput niin Puolustusvoimien, poliittisten kuin juridistenkin asiantuntijoiden piirissä – hyvässä yhteistyössä.
