Venäjän voittokulku Ukrainan sodassa tyssäsi jo heti alkuunsa. Sota on pitkittynyt, venäläiset tappiot ovat odottamattoman suuria. Syitä Venäjän johdon toiveiden vastaiseen tilannekehitykseen olen jo analysoinut näillä sivuilla aiemmissa blogeissani ”Putinin virheet” ja ”Suunniteltiin erikoisoperaatio – tulikin sota”.
Kun totuus tilanteesta oli valjennut, kun venäläinen sodanjohto oli ymmärtänyt tilanteen, oli korjausliikkeen aika. Joukkoja ryhmitettiin uudelleen ja suunnitelmat tehtiin perustuen todelliseen tilanteeseen. Todenmukaiseen tilannetietoon ja venäläiseen sotataitoon perustuvan operaation olisi pitänyt kääntyä nopeasti voittoisaksi, olivathan joukot ammattisotilaita ja varustus sekä kalusto kelvollista ja pätevää, vaikkei kaikin osin ihan kaikkein moderneinta.
Joistain syistä vaikeudet ovat jatkuneet. Huonoon menestykseen johtaneet syyt ovat varmasti moninaiset, mutta tarkastelen tässä yhtä keskeistä tekijää, venäläistä tapaa kohdella sotilaita.
Me olemme kuulleet venäläisestä tavasta kohdella varusmiehiä. Pennalismia, vaaratilanteita, loukkaantumisia ja kuolemantapauksia. Ja ikävän tiedon pimittämistä jopa omisilta. Näihin seikkoihin aikoinaan Sotilaiden äidit -järjestö kiinnitti huomiota, nykyään se ei ole enää mahdollista.
Aiemmissa sodissaan Neuvostoliitto tai Venäjä ei ole kunnostautunut pitämällä huolta sotilaistaan – päinvastoin mm. varusmiehiä lähetettiin taisteluihin. Ja esimerkiksi Tsetsenian sodassa joukkoja joutui asutukeskustaisteluihin ilman asianmukaista koulutusta.
Hyökkäystä edeltäneestä harjoituksesta Valko-Venäjällä vuoti tietoja julkisuuteen, joiden mukaan sotilailla ei ollut aina kunnollista majoitusta ja huolto ei toiminut. Siten sotilaat mm. myivät polttoainetta hankkiakseen ruokaa. Harjoituksen aikana – ja ilmeisesti ei edes heti hyökkäyksen alkaessa – joukoille ei selkeästi kerrottu, että he joutuvat mahdollisesti taisteluun.
Hyökkäyksen alettua Ukrainaan, uutiset eivät kertoneet hyvää siitä, kuinka alaisia – sotilaita – kohdeltiin tai kuinka heistä pidettiin huolta.
Heti sodan alussa tehtiin uskalias helikopterimaahanlaskuyritys Hostomelin lentokentälle lähelle Kiovaa, joka kuitenkin lyötiin puolustavien ukrainalaisjoukkojen vastatoimenpitein. Venäjä toteutti hyökkäyksen suurella riskillä ilman riittävän vahvaa ilmatukea joukoille. Suunnitelma perustui joko virheelliseen tilannearvioon tai sitten miehistötappioille riskiarviossa ei annettu merkittävää painoarvoa.
Samoin Venäjän joukot operoivat sodan alussa Tsernobylin ydinonnettomuusalueella, jolle on normaalitilanteessa rajoitettu pääsy säteilyvaaran vuoksi. Sinne joukkoja kuitenkin suunnattiin piittaamatta sotilaille aiheutuvasta terveysriskistä. Raskaiden ajoneuvojen käyttö ja kaivautuminen alueella aiheutti sen, että sotilaat hengittivat radioaktiivista pölyä keuhkoihinsa. Saatujen tietojen mukaan sotilaita olisi jälkikäteen toimitettu hoitoon tai tarkastuksiin säteilyaltistumisien vuoksi.
Hyökkäyksen jumiuduttua yli 60 kilometriä pitkäksi jonoksi Kiovaan johtavalle tielle, huolto joutui valtaviin ongelmiin ja tämä näkyi varmuudella kyvyssä pitää huolta taistelijoista ja heidän kalustostaan. Vaikeaan tilanteeseen ei kyetty reagoimaan asianmukaisesti, olipa sitten kyseessä resurssien puute, epäonnistunut johtaminen tai joku muu syy.
On tullut ilmi, että joillekin joukoille oli tarjottu yli 20 vuotta sitten vanhentuneita taistelumuona-annoksia. Samoin näyttää siltä, että erilaisten ajoneuvojen ja kaluston miehistö on vain hylännyt kalustonsa ja poistunut paikalta. Syitä voi olla monia, mutta ei se osoita erityista taistelutahtoa ja kurinalaisuutta.
Ryöstelyn, sotarikosten ja muun äärimmäisen toiminnan salliminen tai ainakin läpi sormien katsominen johtajien taholta on varmasti herättänyt monessa ”kunnollisessa” sotilaassa epäluottamusta koko organisaatioon. Varmastikin läheskään kaikki eivät ole sortuneet kauheuksiin, vaan iso osa on kauhistunut omien joukkojen brutaaliudesta.
Miltä on mahtanut tuntua sotilaista, joiden kaatuneista taistelutovereista ei ole huolehdittu, vaan vainajiin on suhtauduttu välinpitämättömästi jättäen heitä taistelukentälle? On tilanteita, joissa taistelutilanne on pakottanut tähän, mutta on myöskin nähtävissä, ettei vainajien kotiinsaattamiseen ole panostettu täydellä tarmolla.
Samalla venäläissotilaat ovat nähneet, kuinka ukrainalaiset ovat taistelleet raivokkaasti maansa, kotiensa ja läheistensä puolesta.
Samoin yhteydenpito kotiin ja ystäviin on saattanut kaivaa maata taistelutahdon alta, kun keskusteluissa kotijoukot ovat valtiopropagandan johdosta luulleet sodan olevan ruusuista ja voittoisaa. Puhelinlinjan päässä Ukrainan taistelukentillä likainen, nälkäinen ja väsynyt sotilas on katsonut silmiin karua totuutta. Toisaalta ne, joilla ei ole ollut mahdollisuutta ottaa yhteyttä kotiin, ovat olleet huolien vaivaamia.
Varmaankaan kaikkialla tilanne ei ole ollut huonoin mahdollinen, mutta vaikuttaa siltä, että alaisista huolehtimisen kulttuuri on erilainen kuin meillä.
Kun venäläisistä sotilaista on alkanut tuntua siltä, että he ovat vain tykinruokaa, kuri ja moraali laskee, aktiivisuus loppuu ja taistelutahtoa ei enää ole. Ovat varmaan pohtineet monesti: Minkä vuoksi, kenen puolesta, miksi? Henkeni uhalla?
Kaltoinkohdellut, päähänpotkitut sotilaat eivät tee muuta kuin koittavat huolehtia itsestään. Venäläisen sotakoneen tämä osa on pahasti rikki.
