On selvää, että Venäjä kokee nykyoloissa Naton laajentumisen luoteisille rajoilleen sekä turvallisuuspoliittisena uhkana että arvovaltatappiona. Viimeistenkin sotilaallisesti liittoutumattomien pohjoismaiden liittyminen puolustusliittoon alleviivaa entisestään Venäjän suurvaltastatuksen rakentamisen, suurvaltakilpailun sekä turvallisuuspolitiikan häviötä.
Näin erityisesti, kun nyt on jo tiedossa Venäjän epäonnistuminen ydintavoitteessaan eli ”kolmen slaavikansan” yhdistämisessä. Venäjä onkin uhannut suoraan Suomea ja Ruotsia ”sotilaallis-poliittisilla seurauksilla ja tasapainottavilla toimilla”, jos ne liittyvät Natoon.
On kuitenkin useita syitä, miksi Venäjän reagointi Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen ja hakuvaiheeseen luultavasti jää pelättyä vaimeammaksi. Epäilemättä Putinin Venäjä tekee joitain vastatoimia, koska jo suurvaltalogiikka edellyttää tätä. Vastatoimilla olisi lisäksi tarkoitus toimia strategisena pelotteena Pohjoismaiden ja Baltian käyttäytymiselle Nato-maina. Venäjän sisäpolitiikkakin edellyttäisi riittävää vastareaktiota Naton laajentumisen suhteen.
Puheita vai toimia?
Pääosassa tulee todennäköisesti silti olemaan Putinin Venäjän pidempään jatkuva ja kova suurvaltapoliittinen retoriikka. Ajan myötä se kohdistunee enemmän yleisesti länttä kohtaan kuin Suomeen ja Ruotsiin.
Venäjällä on myös perinteisempiä vaihtoehtoja, joilla painostaa ja häiritä Suomea tai Ruotsia sekä hakuvaiheen että Nato-jäsenyyden aikana. Näitä ovat muun muassa monitahoinen informaatiovaikuttaminen ja uhkailu, poliitikkojen painostus, tekaistut syytteet, kostotoimenpiteet kansainvälisten järjestelmien kautta, ilmatilaloukkaukset, kyberiskut, pakolaiskriisi, yritysten ja meriliikenteen häirintä tai haltuunotot.
Mielenkiintoista on sekin, että Venäjä esitti Ukrainan hyökkäyssodan alkamisesta lähtien ensin vaimeampia kannanottoja Suomen ja Ruotsin Nato-keskusteluun. Mahdollisesti Venäjä otaksui näiden maiden kansalaismielipiteen ja poliitikkojen kannanottojen rauhoittuvan vähitellen alun paniikkitunnelmien jälkeen. Toisena oletuksena saattoi olla, että näissä sotilaallisen liittoutumattomuuden valinneissa maissa Nato-keskustelu eri vaihtoehdoista olisi kestänyt pidempään ja ollut polarisoituneempaa sekä kiistelevämpää. Venäjä teki virhearvion ainakin omasta pelotevaikutuksestaan molempien pienten pohjoismaiden suhteen.
Suuri kuva
Saatamme omissa arvioissammekin sortua taas historialliseen helmasyntiimme, eli tulkitsemme ja annamme liikaa painoarvoa kahdenvälisiin suhteisiin suurvaltamaisesti ajattelevan Venäjän kanssa. Nato-jäsenyyden hakemisen myötä saisimme todeta empiirisesti, onko vaalimamme ”erityissuhde” Venäjän kanssa totta ja mitä se tarkoittaisi uudessa turvallisuuspoliittisessa maailmantilanteessa.
On myös hyvä muistaa, että ihmisillä on luontainen taipumus dramatisoida ja kärjistää asioita ollessaan haasteellisten sekä tunnepitoisten tapahtumien keskiössä. Muiden mahdollisuuksien ja objektiivisempien tilannearvioiden näkeminen ei onnistu kivuttomasti, jos vaihtoehdot näyttäytyvät vain kahtena ääripäänä.
Tietokin kiihdyttää lisää keskustelun ilmapiiriä, kun sen määrä on samanaikaisesti ylikuormittavaa ja toisaalta liian ristiriitaista sekä riittämätöntä juuri oikean ratkaisun tekemiseksi historiallisessa, joko-tai -valintatilanteessa. Erityisesti, kun ehkä vakavienkin seurauksien hallinta ei ole vain omissa käsissämme. Jos katsotaan isompaa kuvaa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ympärillä, se voi ehkä rauhoittaa keskustelun ilmapiiriä. Kova retoriikka ei yleensä konkretisoidu vastaaviksi teoiksi.
Seuraavat yhdeksän kohtaa Venäjä suhtautumisesta odotettua maltillisemmin Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen liittyvät myös toisiinsa. Kymmenes kohta onkin sitten arvoituksellisempi, koska se ei perustu välttämättä rationaaliseen toimintaan, jossa olisi huomioitu aktion reunaehdot länsimaisen ymmärryksen valossa.
Heikko vastaan vahva
1) Venäjä on tällä hetkellä sotilaallisesti liian heikko laajamittaiseen hyökkäykseen Suomea tai Ruotsia vastaan. Tämä johtuu Ukrainan sodasta. Natolta saatavan tiedustelun ja muun tuen takia Venäjä ei myöskään pystyisi yllättämään sotilaallisesti näitä maita. Jos Venäjä ottaisi haltuunsa jonkin pienen alueen Suomesta tai Ruotsista, se tuskin estäisi Natoon liittymistä ja on huomioitu Naton riskiskenaarioissa. Lisäksi Suomella ja Ruotsilla olisi omaa sotilaallista kykyä vastata aseelliseen selkkaukseen yhdessä tai erikseen, lopulta aiheuttaen Venäjälle sotilaallisen nöyryytyksen.
Euroopan unionin solidaarisuuslauseke (Artikla 42.7) velvoittaa lisäksi muut EU:n jäsenmaat auttamaan Suomea ja Ruotsia. Siten kyseessä olisi eskaloitumisen riski myös Venäjän ja EU:n väliseksi sotilaalliseksi konfliktiksi, jossa Nato olisi tavalla tai toisella konfliktin osapuolena Venäjää vastaan. Venäjä olisi myös sotilaallisesti alakynnessä lännen kanssa ja tiedostaisi asian. Venäjä käyttäneekin muun muassa sen kaltaista hybridivaikuttamista, joka ei sisällä voimakasta sotilaallista uhkaa, mutta uhittelua kylläkin.
Venäjä voi yrittää vaikuttaa joihinkin Nato-maihin Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden estämiseksi tällä hetkellä tai hakuprosessin hidastamiseksi pelottelulla tilanteen eskaloitumisesta. Nykyolosuhteissa tämänkaltainen pelottelu ja sotilaallinen uhittelu tuskin menisivät läpi ottaen huomioon esimerkiksi Yhdysvaltain asenteen ja määräävän aseman Natossa.
2) Jos Venäjä hyökkäisi sotilaallisesti EU-jäsenmaita vastaan, se voimistaisi huomattavasti etenkin EU:n, Britannian, Yhdysvaltain ja Kanadan pakotepolitiikkaa Venäjää kohtaan. Monet muutkin maat reagoisivat olettavasti pakottein tai muuten Venäjälle haitallisin toimin sen kansainvälisen oikeuden vastaisiin sotilaallisiin interventioihin Suomea tai Ruotsia vastaan.
3) Venäjä heikkenee taloudellisesti lännen ja muun maailman vastatoimien seurauksena ja sen on keskitettävä resursseja sekä poliittista ohjausta jo nykytilanteessa monenlaisista sisä- ja ulkopoliittisista haasteistaan selviämiseen. Venäjä on jo saanut (ehkä) haudata haaveensa vahvasta, sen johtamasta Euraasian unionista tai vastaavista ylikansallisista poliittisista kokonaisuuksista vastavoimana lännen ja Kiinan globaalille vallalle ja vaikutusvallalle.
Venäjän suurvaltahaaveet ja arvaamaton voimapolitiikka, lisääntyneet talouspakotteet sekä kansainvälisen hylkiön asema saavat lähialueidenkin maat ottamaan Venäjään entistä enemmän etäisyyttä. Näissä Venäjän kannalta hyvin haastavissa kehityskuluissa on vakaiden pohjoismaiden Nato-jäsenyys toisarvoisempi asia.
Venäjä kiinnittänee nyt enemmän huomiota erityisesti Keski-Aasian viisikon (entiset neuvostotasavallat) suuntaan ja pyrkii turvaamaan vaikutusvaltaansa etenkin geostrategisesti tärkeän ja merkittävän venäläisvähemmistön omaavan Kazakstanin suhteen. Venäjän miehittämien Ukrainan alueiden jälleenrakennus ja niiden väestöstä aiheutuvat kustannukset vaativat nekin runsaasti resursseja Venäjältä oman maan väestön elintason ja tulevaisuudennäkymien heikentymisen ohella.
Putinin Venäjä joutuukin lähitulevaisuudessa kontrolloimaan myös entisestään kiristyvällä sorto- ja voimapolitiikalla omaa väestöään tai Venäjän hallussa tai vaikutuspiirissä olevia alueitaan taloudellisen kyvyttömyytensä vuoksi. Se kun ei pysty kilpailemaan saman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden mahdollisuuksien tarjoamisesta lännen tai Kiinan kanssa. Sillä on omat kurjistavat seurauksensa näillä alueilla esimerkiksi aivovuodon suhteen.
Suhtautuminen Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa on saanut kuitenkin myös ristiriitaisen vastaanoton maailmalla sen tuomitsemisen ohella. Venäjällä on vielä ystäviä, yhteistyökumppaneita tai sotaan neutraalisti suhtautuvia maita ja muita tahoja Aasiassa, Afrikassa, Euroopassa, Latinalaisessa ja Pohjois- Amerikassa. Voimakkaampi ja lopulta hyödytön sotilaallinen uhkailu globaalia arvostusta nauttivien pienten pohjoismaiden suuntaan saattaisi kääntää tilanteen Venäjälle vielä pahemmaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi ongelmaksi.
Mistä tunnet sä ystävän?
4) On käynnissä kamppailu uudesta, moninapaisesta maailmanjärjestyksestä läntisten demokratioiden ja autokratioiden välillä. Venäjäkin on rakentanut pitkään konservatiivisia, äärioikeistolaisia ja uskonnollisia verkostojaan eli poliittista vaikuttamistaan osana Venäjän globaalia vaikutusvaltaa, autoritaarisen maailmankuvan edistämistä ja demokratioiden epävakauttamista. Tämä arvomaailmojen vastakkainasettelu korostunee jatkossa Venäjän keinona käydä valtakamppailua ja kostoretkeä demokratioiden kanssa ja ehkäistä jatkuvaa, autokratioihin kohdistuvaa demokratiapainetta, etenkin yhdessä strategisen kumppaninsa Kiinan kanssa.
Autokratiat ovat viimeisen vuosikymmen aikana menestyneet tässä globaalissa kamppailussa. Muun muassa sotilasvallankaappaukset ja sekä demokraattisia että autoritaarisia piirteitä omaavien valtioiden määrä ovat olleet kasvussa. Toisiaan ruokkivat kriisit kuten liikakansoitus, ilmasto- ja luonnonvarakriisi sekä vesi- ja ruokakriisi ovat vaikeutumassa globaalisti. Näiden elintärkeiden ja pitkäkestoisten ongelmien poliittiset vaikutukset lisäävät todennäköisesti poikkeustilayhteiskuntia ja siten myös autoritaarisempia hallintoja lähivuosikymmeninä. Länsivastaisuuskin on megatrendi, joka kohdistuu länsimaisiin arvoihin ja hegemoniaan voimistaen siten osaltaan autokratioiden asemaa uuden maailmanjärjestyksen muotoutumisessa.
Talouskasvusta huolimatta demokratiakin on ollut jo vaikeuksissa ja haastettuna länsimaissa kuten Yhdysvalloissa ja EU-maissa. Kahtiajako, kriisit, populismi, nationalismi ja eriarvoisuus lisäävät autoritaarisemman hallinnon mahdollisuutta myös läntisissä demokratioissa lähitulevaisuudessa ja saattavat heikentää ja hajottaa läntisen yhteisön dominanssia maailmassa.
Venäjän ja Kiinan tavoitteena on edelleen demokratioiden kriisiytyminen ja epävakauttaminen kahden yhteiskuntajärjestelmän välisenä ja samalla ikiaikaisena kansallisvaltioiden kilpailuna. Suurvaltapoliittisena riskinä on kuitenkin, että Venäjän voimapoliittisen etupiiriajattelun ja sen läntisten vastatoimien seurauksena syntyisi uusi, kahden blokin lukkiutunut asetelma, jossa osa maailman maista toki pyrkisi jäämään näiden liittoumien ulkopuolelle.
Demokratioiden tehokkuus, yhtenäisyys ja läntiset arvot ovat saaneet jo nyt huomattavan ideologisen voiton suhteessa Venäjän tehottomaan ja brutaaliin autoritaariseen politiikkaan. Autokratioiden liittouma perustuisi lisäksi sitoumuksiin tai hyötyajatteluun, kun läntinen demokratia on samalla pitkäaikainen, kiinteämpi ja strategisempi arvoyhteisö.
Blokkiutumisen kehityssuunta ja demokratian uusi voimaantuminen olisivat enemmän kriisiytyneen ja hajanaisemman lännen kuin nousevan suurvallan, Kiinan etujen mukaista pidemmällä aikavälillä. Varsinkin, jos globaali talous, teknologia, tiede ja osaaminen politisoituisivat lisää muun muassa pakotteiden, vientirajoitusten ja tullien muodossa.
Kiinan ja sen valtaeliitin etujen ja strategisten tavoitteiden mukaista on siis globaalin talouden ja kansainvälisen vakauden jatkuminen nykymuodossa. Kommunistinen puolue tarvitsee globaalia kauppaa etenkin vauraan lännen kanssa turvatakseen talouskasvun ja vakauden maassaan. Yhtä paljon kyse on myös nousevan suurvallan kasvavasta globaalista vallasta ja vaikutusvallasta voimistuvassa suurvaltakilpailussa, jota Kiina ei aio hävitä. Siihen se tarvitsee vielä runsaasti resursseja yhteispelissä lännen sekä aikaa kehittää kilpailevia järjestelmiä varsinkin länsilähtöisten, globaalien finanssijärjestelmien suhteen.
Näiden syiden ja riskien takia Kiina pyrkinee kulisseissa asettamaan Venäjälle rajoja muun muassa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen suhtautumisessa, vaikka se tukisi samalla tärkeintä strategista kumppaniaan. Ja mitä vähemmän Venäjällä on vakavasti otettavia taloudellisia ja poliittisia kumppaneita, sitä voimakkaammaksi Kiinan vaikutusvalta kasvaa Venäjällä.
Realismia…
5) Venäjä suhtautunee jatkossa realistisemmin ”heikon ja hajanaisen” lännen voimakkaaseen ja yhtenäiseen vastarintaan sekä vastatoimiin. Luultavasti Venäjän ei kannattaisi kärjistää lisää vastakkainasettelua jo menetetyssä tilanteessa, jos tavoitteena on päästä neuvottelupöytään ja edes osittain ulos länsimaiden asettamasta kansainvälisestä paitsiosta ja hylkiöasemasta
6) Vaikka Venäjällä on turvallisuuspoliittista vainoharhaisuuttakin lännen suhteen, se on rakentanut tietoisestikin liioittelevaa uhkakuvaa Natosta ja Yhdysvalloista johtuen omista sisä- ja ulkopoliittisista syistään. Varsikin Venäjän valtaeliitissä tiedetään, että Nato on demokratioiden muodostama puolustusliitto demokraattisine päätöksentekojärjestelmineen.
7) Venäjä on jo pitkään tulkinnut Suomen ja Ruotsin kuulumisen läntiseen turvallisuuspoliittiseen liittoumaan muun muassa EU:n solidaarisuuslausekkeen ja Nato-maiden syvenevien kumppanuusohjelmien sekä yhteisten sotaharjoitusten takia. Suomi ja Ruotsi ovat vakiintuneina länsidemokratioina kiinnittyneitä vahvasti muutenkin läntiseen poliittiseen järjestelmään.
Venäjän mahdollisuudet vaikuttaa kahdenkeskisesti pieniin maihin toki heikkenevät niiden Nato-jäsenyyden myötä. Nato-jäsenyydellä on myös turvallisuuspoliittisia seurauksia Venäjälle muun muassa Nato-joukkojen sijoittelun, läntisen tiedustelun ja Itämeren suhteen. On kuitenkin selvää, että Nato ei olisi puolustusliittona kärjistämässä tilannetta ensimmäisenä liittouman rajoilla.
8) Naton laajentumispolitiikan lähtökohtana on, että uusiin jäsenmaihin ei sijoiteta ydinaseita eikä pysyviä joukkoja tai tukikohtia. Myöskään liittouman perustajajäsenet, Norja ja Tanska eivät salli Naton pysyviä joukkoja, tukikohtia tai ydinaseita omalla alueellaan rauhan aikana. Venäjän kannattaisi tähdätä tähän rinnakkaiselon politiikkaan pohjoisen Naton kanssa, kärjistämättä turvallisuustilannetta omalta puoleltaan.
9) Venäjän tavoitteena on pitää toimivia suhteita yllä pohjoismaisiin naapureihinsa jo omien turvallisuuspoliittisten, poliittisten ja taloudellisten etujensa takia myös jatkossa, olivat nämä maat sitten Natossa tai ei.
…vai sittenkin vainoharhaa?
10) Presidentti Vladimir Putinin persoona ja hänen psykofyysinen terveytensä ovat analysoinnissa jokerikortti sen suhteen, miten Venäjä reagoi Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen. Mikä on tällä hetkellä rationaalisuuden ja epärationaalisuuden suhde eristäytyneen, vainoharhaisen ja etenkin historian suurmiehen kohtaloonsa uskovan Venäjään itsevaltiaan käyttäytymisessä? Ainakaan se ei ole sama kuin länsimaisessa todellisuuskäsityksessä. Elämämme aikaa, jossa Putinin hallinnon epäonnistuminen pakkomielteisissä suurvaltahaaveissaan kääntyykin Venäjän pitkäaikaiseksi heikentymiseksi, muiden maiden samanaikaisesti kehittyessä, voimistuessa ja yhteistyötä tehdessä.
Putinin Venäjä on jo pidemmän aikaa viestinyt, että se kokee olevansa monen rintaman sodassa lännen sitä uhkaavia valtapyrkimyksiä ja läntisen ideologian levittämistä vastaan. Voimakkaasti heikentyvät olosuhteet Venäjällä ja lännen voittokulku voitaisiin tulkita pienen valtaklikin todellisuuskuplassa sietämättömäksi – jopa Venäjän ja sen kansakunnan olemassaolon uhaksi, jossa ei olisi juuri hävittävää. Sisäpoliittinen erimielisyys ja paine voisivat lisäksi ajaa politiikan epäonnistumisesta vastuulliset tahot menemään vielä pidemmälle varmistaakseen totalitaristisen valtansa.
Toisaalta Venäjän ydinaseuhkailu on vaihtoehtojen puutteessa sen viimeinen poliittinen ja sotilaallinen keino yrittää vaikuttaa länteen ja muihin maihin omissa suurvaltatavoitteissaan. On silti mahdollista, että Putinin Venäjä ei sulattaisi epäonnistumista ja arvovaltatappiota isovenäläisissä valtakuvitelmissaan, vaan käyttäisi esimerkiksi joukkotuhoaseita Ukrainan sodassa tai muualla, jos se ei saavuttaisi muuten tavoitteitaan.
Toisena vaihtoehtona on, että Venäjän ikääntyvä valtaeliitti keskittyisi varmistamaan sisäpoliittisen valtansa heikkenevällä ja eristetyllä Venäjällä. Se voisi estää samalla tiettyjen rajojen ylittämisiä suhteessa ulkovaltoihin ja suhteet ulkomaailmaan palvelisivat silloin suureksi osaksi tätä päämäärää. Se, miten Putinin Venäjä reagoisi Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen ja hakuvaiheeseen, paljastaisi ainakin lisää Venäjän nykypolitiikan tavoitteista – tai läntisin silmin ehkä Kremlin epärationaalisuudesta.
Teksti: Ari Koponen (VTM).
