Saunan päässä Natosta

“Joulukuun jälkipuoliskolla upseerit pidättävät Haile Selassien sisäpiirin viimeiset. He eivät edelleenkään koske Keisariin, sillä tarvitsevat aikaa yleisen mielipiteen muokkaamiseen: pääkaupungin on ymmärrettävä, että kuningas tulee poistumaan.


Upseerit tuntevat yleisen mielipiteen maagisen puolen ja sen sisältämät vaarat. Tämä tarkoittaa, että Korkeimmalla uskotaan olevan – usein tiedostamatta – jumalainen olemus. Hän on viisas ja jalo, tahraton sekä kunnollinen.


(…)


Yhtään askelta ei otettu, ei sanaakaan sanottu ilman Hänen tietoisuuttaan ja hyväksyntäänsä. Kaikki puhuivat Hänen äänellään.”


Suomi, eurooppalainen demokratia


Puolalainen kirjailija Ryszard Kapuściński käsittelee romaanissaan Keisari (1978) näennäisesti Haile Selassien Etiopiaa, mutta todellisuudessa teosta on pidetty lähinnä allegoriana kylmän sodan aikaisille neuvostoblokin yhteiskuntaoloille. Sotilasvallankaappaus ei ole ajankohtainen nykypäivänä maassamme ajankohtainen uhka, ja Kapuścińskin maalaama kuva johtajan henkilöpalvonnasta on diktatuurien ja autoritaaristen maiden todellisuutta – ei Suomen. Silti kirjailijan kuvaama maaginen ajattelu ei ole täysin tuntematon ilmiö meilläkään.


Venäjän presidentti Vladimir Putinin tuhottua vision ns. Helsingin hengestä tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa viime viikolla käymänsä keskustelun yhteydessä ei maamme päämiehen linja vaikuta olleen entisellään. Siihen viittaavat sekä hänen julkiset lausuntonsa että monien presidentin lähipiiriin ja muuten poliittiseen eliittiin kuuluvien toimijoiden kannanotot.


Tämä ei toki tarkoita, että mikään olisi vielä täysin selvää.


Se, että muun muassa tasavallan presidentin luottotoimittajana yleisesti pidetty Timo Haapala, vaalitukiyhdistyksen pääasiallinen vastuuhenkilö Heikki A. Ollila sekä kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo – vain muutaman mainiten –taustajoukkoineen ovat poikkeuksellisen näkyvästi asettuneet Nato-myönteisten kannanottojen tukijoiksi ja vaatineet jopa välitöntä jäsenyyden hakemista ei takaa prosessin loppuunsaattamista.

Kuitenkin yhdistettynä Niinistön uudenvuodenpuheessaan esittämään viestiin ne – niin ikään yhdessä RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anders Adlercreutzin sekä vihreän kollegansa Atte Harjanteen välittömien jäsenhakemusvaatimusten kanssa – ovat muutamassa päivässä muuttaneet eivät ainoastaan Suomen, vaan koko Euroopan turvallisuuspoliittista keskusteluympäristöä. Vähämerkityksellisempien poliitikkojen ja yhteiskunnallisten keskustelijoiden suosituksia Nato-jäsenyyden välittömästä hakemisesta on tipahdellut kuin sieniä sateella, eivätkä ne rajoitu muutamaan puolueeseen tai ammattiryhmään.

Ruotsissa pohditaan vakavasti, mitä Suomen käännös Nato-asiassa voisi maan omien ratkaisujen kannalta tarkoittaa. Onko sittenkin tapahtumassa juuri päinvastaisesti kuin 1990-luvun alkupuolella, jolloin länsinaapuri veti vanavedessään vastahakoisen “Itämaan” Euroopan integraatiokehityksen syvään päähän?

Itä-Eurooppaan keskittyvä brittianalyytikko Edward Lucas siteeraa Twitterissä ruotsalaistoimittaja Patrik Oksasta, jonka mukaan Suomi on vain “saunan päässä” Nato-jäsenyyden hakemisesta.


Niin tai näin, Niinistön uudenvuodenpuhe herätti laajaa kansainvälistä huomioita, jonka myötä keskustelu mahdollisesta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on suurelta osin kääntynyt keskusteluksi Suomen ja Ruotsin liittymisestä Natoon.

Miten tässä näin pääsi käymään?


Mitä presidentti sanoi?


Erityisen paljon niin koti- kuin ulkomaista yleisöä on kiinnostanut tasavallan presidentin esittämä Henry Kissingerin sitaatti, jonka mukaan kansainvälinen järjestelmä on ollut armottomimman jäsenensä armoilla tiettyjen valtioiden pitäessä sodan välttämistä korkeimpana päämääränään. Adolf Hitlerin Saksasta paenneen juutalaistaustaisen Kissingerin kohdalla ei tarvitse kahdesti pohtia, tietääkö tohtori mistä puhuu.

Kyseessä on tietenkin vahva viesti Suomen itsenäisestä puolustustahdosta ja -kyvystä. Sen lisäksi taustalla vaikuttaa – ehkä edellistäkin enemmän – maamme viralliseen ulkopolitiikkaan historiallisesti kuulunut sääntöpohjaisuuden korostaminen. Tämä on yksi ainoista, ellei ainoa itsenäisen Suomen ulkopolitiikan “pitkä linja”. Se on nimittäin kestänyt niin Kansainliiton kriisit sotien välillä, läntisiin kauppapoliittisiin rakenteisiin integroitumisen kylmän sodan aikana kuin EU-jäsenyydenkin. Pienen valtion kohdalla lähestymistapa on erittäin ymmärrettävä.

Pyrkimys vedota kansainväliseen oikeuteen, monenkeskisyyteen ja yhdessä sovittujen pelisääntöjen kunnioittamiseen puuttumatta suoraan “suurvaltaristiriitoihin” muodostui eräänlaiseksi uskontunnustukseksi, jonka huipentumana voi pitää vuoden 1975 ETY-prosessia.

Tuohon aikaan Suomi ei voinut liittyä Natoon tai muotoutumassa oleviin eurooppalaisjärjestöihin, vaikka niiden toimintaan osallistuikin – varmistaen toki samat kauppapoliittiset edut itäblokkiin kuin länteen. Sen sijaan Urho Kekkonen esikuntineen saattoi pyrkiä jäädyttämään vallitsevan tilanteen siten, että Suomen asemaan kajoaminen kävisi kalliiksi kaikille merkittäville toimijoille.

Tähän politiikkaan sitoutuivat vaihtelevalla innolla Neuvostoliitolta tukea hakeneet sosialistit ja monet muut nuoremman polven vaikuttajat, joista osa on edelleenkin aktiivisissa asemissa yhteiskunnassamme.

Kylmän sodan aikana Suomi halusi välttää suursodan etenkin siksi, että se olisi ilman erittäin nopeaa ja määrätietoista reagointia voinut sitoa meidät etulinjan väärän puolen maalitauluksi tai merkinnyt Moskovan täydelliseksi vasalliksi alistumista miehityksen myötä. Toki täydellisen ydintuhon pelko oli läsnä Suomessakin.


Nykyisin tilanne on toinen. Maamme on jo valmiiksi siellä, johon suurin osa kansalaisista arvomaailmansa ja identiteettinsä puolesta kokee kuuluvansa. Suomi vaikuttaa merkittävästi Euroopan unionissa tehtäviin päätöksiin ja voi siten suuresti haitata esimerkiksi Venäjään kohdistuvien pakotteiden asettamista tai tehoa.

Ilman turvatakuita tämä on omasta vahvasta maanpuolustustahdostamme ja -kyvystämme huolimatta ongelmallista, sillä Venäjä voi konfliktin kärjistymisen yhteydessä painostaa Suomea sotilaallisesti ja ns. harmaan vaiheen metodeilla, joita hybridivaikuttamiseksi tai -sodankäynniksikin muodikkaasti kutsutaan.

Ukraina ja pakotteet


Monien mukaan Suomi on ollut eräänlainen Naton ulkojäsen jo pitkään. On tietenkin totta, että sotilaallisesti Suomi ja Ruotsi ovat jo vuosia muodostaneet yhdessä Baltian maiden kanssa kokonaisuuden, jonka sisällä Venäjän offensiivin torjunta ilman muiden valtioiden apua olisi vähintäänkin hyvin hankalaa.

Vielä vahvemmin maat ovat sidottuja toisiinsa otettaessa huomioon Euroopan unionin kautta muodostuneet poliittiset sekä syvän taloudellisen yhteistyön myötä kehittyneet riippuvuudet. Näissä ei ole kyse pelkistä kaupallisista intresseistä, vaan myös valtionrajat ylittävien sukujen, perheiden ja -yhteisöjen vuosisataisesta kanssakäymisestä, jonka syvyyttä sisämaissa elävät eivät läheskään aina täydellisesti ymmärrä. Pohjoismaat ja Baltia muodostavat taloudellis-kulttuurisen verkon, jonka rikkominen yhdestä kohdasta vaikuttaisi erittäin negatiivisesti myös muualla.

Tästä huolimatta Naton ulkojäsenellä ei kuitenkaan ole puolustusliiton turvatakuita, jotka Ukrainan sodan eskaloituessa ja uusiin yleisläntisiin pakotteisiin turvauduttaessa olisivat tarpeen. Kaiketi juuri tähän tasavallan presidentti viittasi puhuessaan yliarvostuksesta, joka sodan kaikinpuolisen välttämisen tärkeyteen on liitetty.

Erittäin vahvasti kärjistäen voi sanoa, että Suomi (ja vähemmässä määrin Ruotsi) pitävät länttä panttivankinaan estäen Yhdysvaltojen, Ison-Britannian sekä Euroopan unionin päättäväisen pakotelinjan. Taustalla on “sotilaallisen liittoutumattomuuden” dogma, joka ei enää edes vastaa todellisuutta, kuten kokoomuksen eduskuntaryhmän ulko- ja turvallisuuspoliittinen asiantuntija Henri Vanhanen on Verkkouutisten blogissaan tuonut esiin.

Suomen ei ole järkeä heikentää länttä eikä lännen Suomea.

Usein toistetun mantran mukaan pakotteet eivät Venäjää hetkauta. Kyseinen virke on kuitenkin sisällöllisesti lähes nollan arvoinen. Pakotteita on monenlaisia ja niiden vaikutukset eivät ole koskaan sataprosenttisen varmasti mitattavissa, sillä vaihtoehtoiseen todellisuuteen emme pääse tutustumaan.

Jokainen ymmärtää, että on täysin eri asia lähestyä vihollista pistimellä kuin ydinaseella. Jostain syystä pakotekeskustelussa ei tästä huolimatta useinkaan tunneta aste-eroja, joiden huomioiminen kineettisestä sotilasvoimasta puhuttaessa olisi itsestäänselvyys. Eikä sen enempää talouspakotteiden kuin aseellisen voiman kohdalla riitä pelkkä uhkaus: tarvittaessa voimaa tulee myös oikeasti käyttää.

Kun Venäjä lisäsi voimakkaasti joukkojensa läsnäoloa Ukrainan lähistöllä vuoden 2021 keväällä presidentti Volodymyr Zelenskyin sanktioitua Putinin ukrainalaisen luotto-oligarkki Viktor Medvetshukin, lännen ja Moskovan välit olivat käyneet äärimmäisen tulehtuneiksi paitsi tämän, myös oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytyksen sekä Tshekissä – joka ennen massiivisia diplomaattikarkotuksia tunnettiin lähes Unkarin veroisena Venäjän tiedustelun sillanpääasemana Keski-Euroopassa – nousseiden Venäjän sotilastiedustelu G(R)U:hun liittyneiden terroripaljastusten vuoksi. Nyt Tshekki on palannut Václav Havelin viitoittamalle ulkopoliittiselle linjalle ja tukee Venäjän lisäksi myös Kiinan nykyhallinnon patoamista katsoen Pekingin keskeiseksi läntisten demokratioiden vapautta uhkaavaksi toimijaksi.

Keväisten jännitteiden ollessa kuumimmillaan ja keskustelun ajauduttua monien erilaisten henkilöpakotteiden soveltamiseen – mm. Navalnyin ns. “kolmenkymmenenviiden listan” – Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov uhkasi unionia suhteiden täydellisellä katkaisemisella. Uhkaus on lähes identtinen Putinin Bidenille viimeviikkoisessa puhelussa esittämän kanssa.

Olisiko sittenkin niin, että pakotteet toimivat? Eivät niinkään Venäjän valtiontalouteen ja virallisiin instituutioihin, vaan Putinin lähipiiriin syvästi iskevät? “Navalnyi 35” sisälsi muun muassa Putinin Kiina-lähettilään, Suomen kansalainen Gennadi Timtshenkon nimen.

Niinistö toimi jo loppukesästä 2020 välittäjänä Navalnyin saattamiseksi hoitoon Berliinin Charité -klinikalle. Seuraavana keväänä ulkoministeri Pekka Haavisto matkusti Pietariin Lavrovin vieraaksi jännitystä liennyttämään, käytännössä Euroopan unionin ainoana edustajana äärimmäisen tulehtuneessa tilanteessa. Aiemmin Lavrov oli nöyryyttänyt EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Josep Borrellia jälkimmäisen Moskovan-vierailun yhteydessä. Nyt Borrell suuntaakin suoraan Itä-Ukrainan taistelukentille. Ratkaisun symboliarvoa ei tule vähätellä.

Loputtomiin Suomi tässä erikoiseksi ja yhä vähemmän tarpeelliseksi käyneessä sovittelijan roolissa tuskin voi jatkaa, vaikka Navalnyin juristi Ljubov Sobolb kovasti Niinistön ansiokasta toimintaa vielä viime syksynä Tallinnassa kiittelikin.

Sortumatta liiaksi kansalliseen ylimielisyyteen ja itsekeskeisyyteen on esitettävä epäilys, etteivät Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin sunnuntaiset, huomattavasti aiempaa päättäväisempiä sävyjä saaneet Ukraina-lausunnot sekä Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen sanat ole toisiinsa nähden välttämättä täysin irrallisia tapauksia. Voi olla, että Nato-jäsenyydestä on jo käyty sellaisia kulissientakaisia keskusteluja, joihin Risto E. J. Penttilä ennen joulua antamissaan lausunnoissa viittasi.

Suomi Natoon?


Tarkoittavatko Niinistön puhe ja kaikki muu ohessa kuvattu, että Suomen Nato-jäsenyysprosessi on alkamassa?


Lyhyesti sanottuna: näin vaikuttaa olevan, mutta meedioita ei tosimaailmasta löydy.


Joka tapauksessa uudenvuodenpuheessa sidottiin Suomen turvallisuus erottamattomaksi osaksi sitä transatlanttista rakennetta, jonka pohjana on Nato. Oikeastaan näin vain tunnustettiin jo pitkään vallinnut tosiasiallinen tilanne.

Voi sanoa, että Niinistön kannanottojen myötä “todistustaakka” siirtyi heille, jotka eivät Nato-jäsenyyttä kannata.


On odotettavissa, että parin vuoden aikajänteellä tämä voi hyvinkin johtaa muodollisen jäsenhakemuksen jättämiseen. Tasavallan presidentti kuitenkin todennäköisesti odottaa muiden tekevän pohjatyön asian puolesta.

Jos joku ajaa jotakin asiaa, niin hänen tai heidän pitäisi olla niin vahvoja, että he saavat sanomansa läpi”, Niinistö totesi vuonna 2018 Alexander Stubbin toivottua aktiivisempaa Nato-keskustelua kokoomuksen puoluekokouksen yhteydessä.

Presidentti antoi joka tapauksessa uudenvuodenpuheessaan signaalin, joka niin Suomessa kuin kansainvälisesti on tulkittu Nato-myönteiseksi sekä keskusteluun rohkaisevaksi. Epäilemättä valtionpää seuraa perässä laivan käännyttyä, mihin myös ranskalainen huippututkija, diplomaatti François Heisbourg – yksi Suomen ulkoministeriön viitisen vuotta sitten tilaaman Nato-selvityksen kirjoittajista – kertoi Twitterissä uskovansa.


Miten se tapahtuisi?


Helsingin Sanomien haastattelema Patrik Oksanen kertoo diplomaattilähteisiinsä vedoten, että niin Suomi kuin Ruotsi saisivat todennäköisesti läntiset turvatakuut jo ennen muodollisen jäsenyyden hyväksymistä. Tätä mahdollisuutta, samoin kuin esimerkiksi rajaturvallisuuden vahvistamista pitää hakemusprosessin onnistumisen kannalta olennaisena myös Henri Vanhanen.


“Nato-kortin voi pelata vain kerran”, Vanhanen tiivistää. Siksi prosessin onnistumisen varmistaminen etukäteen olisi äärimmäisen keskeistä.

Lähes täydellisen teknisen yhteensopivuuden vuoksi aika hakemuksen jättämisestä itse jäsenyyteen voisi Suomen tapauksessa olla hyvinkin lyhyt. Valmiuden korottaminen olisi kuitenkin tarpeen.


“Sitäkään ei pidä unohtaa, että Nato vaatii hakijamaata osoittamaan riittävän kansallisen tuen jäsenyydelle. Tämän mittaaminen on kuitenkin jäsenmaan päätettävissä”, Vanhanen toteaa.


Hänen mukaansa ideaalitilanteessa niin kansalaiset kuin eduskuntapuolueet ilmaisisivat tukensa jäsenyydelle. Kansanäänestys olisi joka tapauksessa riskialtis ratkaisu.


“Nato-jäsenyyden hakeminen olisi paljon etukäteen suunnittelua edellyttävä päätös (…) jossa Suomella ei olisi turvallisuuspoliittisesti varaa epäonnistua. Tämän takia asiaan liittyy herkkyyksiä: tie on olemassa, mutta ei riskitön ja vaatii erityistä pelisilmää”, Vanhanen päättää Twitter-ketjunsa.

Tästä ollaan epäilemättä tietoisia myös tasavallan presidentin kansliassa. Suunta on kuitenkin valittu.

(Kuva: Nato Baltian ilmavalvontatehtävissä. U.S. Air Force – This image was released Kirjoittaja the United States Air Force with the ID 081111-F-4210L-101 (next).)