Arkistojen kätköistä -sarjassa julkaisemme valittuja paloja vanhasta verkkolehdessämme. Tämä artikkeli on alkujaan julkaistu 22.11.2016.
Valmisteilla olevan tiedustelulain on suunniteltu antavan laajat valtuudet sääntelynsä kohteelle – jopa niin laajat, että toimittaja Tuomo Pietiläisen Helsingin Sanomiin kirjoittamassa Ilkka Salmen haastattelussa vuonna 2012 esitelty ajatus “mini-CIA:sta” ei niiden pohjalta ainakaan kehityssuuntana ole yhtä absurdi ajatus kuin äkkiseltään voisi kuulostaa.
Tiedustelulain uudistus pakottaa etenkin epävakaina aikoina Suojelupoliisin myös vaikeiden kysymysten ääreen. Kuinka varmistua siitä, että lain puitteissa harjoitettu toiminta edistää parhaalla mahdollisella tavalla Suomen, sen kansalaisten ja sitä kautta myös läntisten liittolaistemme turvallisuutta ja vapautta?
Kaksoisagenttien problematiikkaa
Rikostoimittaja Harri Nykänen on tuonut esiin jo 1990-luvulla Mats Dumellin tapausta käsitelleen artikkelinsa yhteydessä, että jopa Jaakko Laakso (KGB-kontakteja sisältävän Mitrohinin arkiston peitenimi “Jan”) ilmeisesti varmisti selustansa toimittamalla tietoja myös Suojelupoliisille.
Tuomiolle asti päätynyt Dumellin tapaus vaikuttaa olleen lopulta vain pieni asia Tiedonantaja-lehdessä työskennelleen, sittemmin eduskuntaan (1991-2011) ja puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajaksi (1991-2007) nousseen Laakson toiminnan rinnalla. Laakson hyvin tuntenut poliitikko nimitti jälkeenpäin tämän ja Suojelupoliisia johtaneen Seppo Tiitisen suhdetta symbioottiseksi.
Laakson tekemisten seuraaminen on ollut varmasti mielenkiintoista, sillä hänen on kerrottu olleen eräänlainen suomalaisille kontakteja (ja päinvastoin) valinnut KGB:n konsultti. Tiettävästi juuri hän esitteli tulevalle “kotiryssälleen” Anatoli Vasinille mm. Suomen pääministeriksi sittemmin nousseen ja venäläisen Sberbankin johtokuntaan nimitetyn Esko Ahon.
Niin ikään Ilkka Kanerva kertoo vuonna 2014 julkaistussa Kotiryssät -kirjassa:
“Minulla oli oma kotisupolainen, jonka kanssa sparrasin näitä asioita. Olin kai ainoa, joka teki niin. Se jatkui myös Seppo Tiitisen aikana. Supossa oli yksi henkilö, jolle kerroin (neuvostolähetystön edustajien) tapaamisista.”
Tiitistä tehtävässä edeltänyt Arvo Pentti on sittemmin paljastunut KGB:n agentiksi, jonka koodinimenä oli Mauri. Tiitisen virassaan tekemä ensivierailu Moskovaan sai lähetystöneuvos ja salamurhapomo Viktor Vladimirovilta edeltäjänsä matkoja paremman arvion.
Kysymyksiä on paljon
Kuinka pitkälle kaksoisagenttien kanssa pelaamisessa sitten saattoi mennä? Millä tavoin se vaikutti tapaan, jolla itätiedustelun vuosikymmeniä rakentaman vaikutusverkoston merkitys käytännössä jätettiin käsittelemättä Neuvostoliiton hajottua ja valettiin siten voimakas perustus nyky-Venäjän vaikutustoiminnalle Suomessa?
Onko vaikuttamiselle tai kiristämiselle alttiita kaksoisagentteja kansallisen turvallisuuden kannalta merkittävissä tehtävissä? Onko heitä päässyt Suomen kautta uimaan esimerkiksi läntisiin tiedustelupiireihin? Ovatko verkoston avainhenkilöt kyenneet pelastamaan sen jäseniä julkisen kritiikin kohteeksi joutumiselta tai jopa poliisitutkinnoilta?
Ovatko Tiitisen menneisyydessä omaksumat opit vaikuttaneet hänen myöhempään toimintaansa eduskunnan pääsihteerinä, kun hän katsoi läpi sormien esimerkiksi talon korkean virkamiehen Peter Saramon avoimen Kreml-myönteistä toimintaa?
“On pakko esittää vieno epäily siitä, että Ns. Tiitisen listan varjelu saattaa mahdollistaa puolipimeän toiminnan siinä mielessä, että se mahdollistaisi salaisen tiedon kautta tapahtuvan epävirallisen vallankäytön”, kirjoitti dosentti Arto Luukkanen blogissaan helmikuussa 2014.
“Nyt tietenkään sitä mahdollisuutta ei ole kun Tiitisen listan sisältö on niin ylen rehellisen ja periaatteellisen miehen takana kuin Seppo on.”
Hän pohtii hypoteettisesti, että mikäli tieto listan sisällöstä olisi jonkin periaatteettoman ja omaa etuaan katsovan ihmisen hallussa, mahdollistaisiko tämä suomettumisen ajan poliitikkojen kiristämisen.
“Sekretiivisyys loisi pelkoa ja pahinta olisi, että tällainen henkilö pääsisi myös kontrolloimaan Suomen parlamenttia? Tai entä jos tällä henkilöllä olisi ns. ei-normatiivisia paheita tai sukupuolisia poikkeavaisuuksia valtaväestöstä? Tällaista henkilöä X olisi mahdollista silloin kiristää?”
Supo ja suomettumisen sulkeminen
Itätiedustelun Suomessa kylmän sodan aikana harjoittama vakoilu ja kontaktitoiminta sekä niin sanottu ”aktiivinen tiedustelu” eli vastustajien mustamaalaaminen, median painostus, ilmiantokulttuuri ja leimaaminen on toistaiseksi selvitetty lähinnä yleisellä tasolla. Ajoittain edelleenkin ilmiönä kiistetty suomettuminen on tämän kulttuurin identifioitu osa, mutta varsinainen Kremlin vaikuttaminen suomalaisten operatiivien avustuksella on pitkälti avaamatta.
Asialla on merkitystä, sillä Venäjä on jälleen kiihdyttänyt hybridisodan nimellä tunnettua vaikuttamistoimintaa samaan aikaan kun Suomessa on tehtävä tärkeitä turvallisuuspoliittisia linjauksia. Bloomberg News toi vuoden alussa esille niin ikään Suomen geopoliittisen aseman vaikeuttavan maamme talouskasvun käynnistymistä. Toisaalta Venäjä käyttää kauppasuhteitaan poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseksi.
Kylmän sodan aikana Suomen poliittinen eliitti oli tiiviissä yhteydessä itätiedusteluun, erityisesti KGB:n peitediplomaatteihin Helsingissä. Vasili Mitrohinin arkistot paljastavat, että KGB:n Helsingin asema hoiti yhtäaikaisesti jopa sadan suomalaiskontaktin verkostoa. Tämän lisäksi Varsovan liiton maista ainakin Itä-Saksalla, Puolalla ja Romanialla oli tiedusteluasemat Helsingissä sotilasasiamiesten tiedusteluverkostojen lisäksi.
Mitrohinin arkistot viittaavat vahvasti siihen, että moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa lähipiireineen oli ainakin yksi KGB:n hoitama verkosto. Puolan arkistoista pääministeristä ei sen sijaan pikaisen selvityksen perusteella löydy kuin turvaoperaatio peitenimellä “Inari”. Viittaako se paikkaan vai 29.8. nimipäiviään viettävään naiseen, ei käy ilmi. Hänen poliittisena sihteerinään toiminut Rauno Viemerö sen sijaan esiintyy papereissa usein. Sorsa ilmeisesti järjesteli Viemerölle ensimmäisen sihteerin viran Suomen OECD-edustustoon 1977. Viemerö ei tullut valituksi ulkoministeriöön valmennuskurssilta, mutta tällä järjestelyllä hän ohitti 5-7 vuodella valituksi tulleet kollegansa.
Sorsan lähipiiristä ainakin Kari Tapiola oli KGB:n residentuuran luottamuksellinen kontakti ”Tero” ja Jaakko Kalela ”Prof”. Molemmat olivat myös Stasin kontakteja. On välttämätöntä, että Supon vastavakoilun toiminta avataan, koska Suomen Sotilaan saamien tietojen perusteella syntyy vahva epäilys, että niin sanottu Tiitisen lista muodostui ainakin osaksi Supon vastavakoilun avustajista.
Kalevi Sorsan sekä Jaakko Laakson suhteesta kylmän sodan aikaiseen ja vuosituhannen vaihteen Supoon sekä sen johtajiin Tiitiseen ja Nevalaan saadaan todennäköisesti lisävaloa tulevassa historiankirjoituksessa.
Stasi-tutkimus jäi ruusunnuppuun
Ns. Rosenholz-aineiston saapuessa Suomeen vuonna 2000 päätöksen sen vastaanottamisesta tekivät tiettävästi presidentti (Sorsan entinen eduskuntasihteeri) Tarja Halonen, pääministeri (Viemeröä SDP:n kansainvälisen sihteerin tehtävässä edeltänyt) Paavo Lipponen sekä ulkoministeri Erkki Tuomioja. Suojelupoliisin päällikkönä toimi Seppo Tiitisen kanssa samalla nimityskierroksella laitoksen johtoportaaseen noussut Seppo Nevala, hänkin Sorsan entinen avustaja. Nevalan nimitykseen liittyvistä ongelmista kerrotaan erillisessä artikkelissa.
Supon vastavakoilua 2000-luvun alun Stasi-aineistojen käsittelyn aikana hoiti ylietsivä Hannu Moilanen. Hän oli Itä-Saksassa opiskellut filosofian maisteri, jonka varsinainen poliisialan koulutus on saattanut olla toissijainen keskustapuolueeseen liittyneiden poliittisten suhteiden rinnalla. Fakta, että Suojelupoliisi oli tasavallan presidentille alisteinen, näyttäisi ”vapauttaneen” poliittisen eliitin laajemminkin itätiedustelun kanssa harjoitetusta yhteistyöstä. Kullakin puolueella on ollut omat ongelmansa asian käsittelyssä.
Halosen presidentinvaalikampanjaan vuonna 2000 osallistui Rosenholz-aineistoon peitenimellä “Kati” kirjattu Riitta Juntunen. Katin toiminta jatkui värväyksen jälkeen vuosina 1978-86, jonka jälkeen hän palveli DDR:n Helsingin edustustossa. Katin kansio on tuhatsivuinen ja se on kokonaisuudessaan säilynyt Stasin arkistossa. Valtionsyyttäjän mukaan rikos vanheni hänen osaltaan vasta 2006, mutta esitutkinta keskeytettiin kuitenkin jo vuonna 2002. SAK:ssa pitkän uran tehnyt Juntunen nousi järjestönsä yhteiskuntajohtajaksi aluksi Eero Heinäluoman sijaisena ja hänet sittemmin hänet nimitettiin tehtävään vuonna 2009.
Päätös suomalaisia itätiedustelukontakteja sisältävän ns. Tiitisen listan sulkemisesta oltiin tehty jo kymmenen vuotta aiemmin silloisen Supon päällikkö Tiitisen ja presidentti Mauno Koiviston välisen keskustelun seurauksena. Professori Alpo Rusi on esittänyt Valkeakosken Paasikivi-seuran tilaisuudessa pitämässään alustuksessa kysymyksen siitä, millaiseen kiitollisuudenvelkaan listalla olijat jäivät suhteessa sen sulkijoihin.
Toimenpiteitä ei näytä aiheuttaneen muiden muassa myöskään koodinimi “Fortuna”, jonka Stasi-työkansiossa on noin 1200 sivua. Hän vuoti DDR:n tiedustelulle muun muassa Tanskan sosiaalidemokraattisen puolueen luonnoksen puolustussuunnitelmaksi – itätiedustelu pääsi näin suomalaisen vasemmistopoliitikon kautta käsiksi Nato-maan puolustuksen valmistelutyöhön.
“Fortunan” henkilöllisyydestä on esitetty erilaisia arvioita, mutta kukaan ei ole julkisuudessa tuonut esiin varmana pitämäänsä henkilöllisyyttä. Nimen perusteella kyseessä on tällaisessa tapauksessa todennäköisesti joko naispuolinen henkilö tai vaihtoehtoisesti “naismainen mies”, jotka Stasilla tietojen mukaan oli tapana merkitä samalla tavoin.
Muutenkin peitenimien antamisessa on havaittavissa aimo annos huumoria: suomalaisia itäkontakteilleen esitellyt Jaakko Laakso on yhdistetty Stasin “Manteliin” eli päällystakkiin ja SKP:n pääsihteerinä toiminut, varojenkin kuljettamisessa kunnostautunut Ville Pessi Mitrohinin arkistojen “Baranoviin”. Alexander Baranov oli Venäjän Amerikan eli myöhemmän Alaskan ensimmäinen kuvernööri.
On toistaiseksi avoin kysymys, kuinka syvälle 2010-luvun Suomeen kylmän sodan varjo ulottuu.
Zavidovo-vuoto ja arkistojen sulkijat
Vuonna 2000 Rosenholz-aineiston saapuessa Suomeen kaikilla sen vastaanottajilla oli taustaa toiminnasta kylmän sodan aikana länsi-integraation jarruttajina.
Lipponen työskenteli sosialidemokraattien laskuun puolueen voimakkaan vasemmistolaistumisen ydinaikana. Nuorella kansanedustaja Tuomiojan ja tuolloin vielä ammattiyhdistysliikkeessä työskennelleen Halosen nimi löytyy EEC-assosiaatiosopimusta vastustavasta vetoomuksesta, joka julkaistiin syyskuussa 1973. Viimeksi mainituilla kerrotaan olleen myös seurustelusuhteen, joten tietoa myös työasioista on saattanut kulkeutua pariskunnan välillä enemmän kuin keskimääräisillä aateveljillä.
Tuomioja luovutti 19.8.1972 tehdyn Zavidovo-muistion salassapidettävät tiedot toimittaja Tor Högnäsille julkaistavaksi. Tämän tapahtumaketjun historiankirjoitus on nimennyt Zavidovo-vuodoksi, jonka päätavoitteena katsotaan olleen EEC-sopimuksen estäminen.
On toistaiseksi avoin kysymys, kuinka hyvin Sorsa avustajineen oli tapahtumista perillä. Pian ulkoministerin tehtävien hoidosta pääministeriksi edennyt demarijohtaja sai sittemmin vuodetusta muistiosta oman kappaleensa. Jakelu oli kaikkinensa hyvin pieni kattaen vain muutamia poliitikkoja sekä korkeita virkamiehiä.
Sorsan sihteeri kertoi valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjan mukaan esimiehensä antavan kaikki salaiset asiakirjansa Kari Tapiolalle, jonka taustaa on valotettu tämän tarkemmin tämän artikkelin kappaleessa Supo ja suomettumisen sulkeminen. Tapiola aloitti tehtävänsä SAK:n kansainvälisten asiain sihteerinä vuonna 1972, kun taas Halonen siirtyi Sorsan palvelukseen reilua vuotta myöhemmin.
Vielä Vladimirovista
Jo aiemmin tässä artikkelissa käsitellyn salamurhapomo Viktor Vladimirovin toimintaan Suomessa littyy monenlaisia kysymyksiä. Helsingissä hän toimi ensin lähetystösihteerinä vuosina 1954–1960, lähetystöneuvoksena 1970–1971 ja lopulta ministerineuvoksena 1977–1984. Luukkanen arvioi blogiartikkelissaan:
“On epätodennäköistä, että Supolla olisi ollut parempaa tai itsehankittua tietoa Vladimirovin oikeasta toiminnasta ennen vuotta 1971. Suurelle yleisölle Vladimirovin todellisesta toiminnasta tuli varmempaa tietoa venäläisistä lähteistä vasta 2000-luvun alusta (esim. Entsiklopedija sekretnyh sluzhb Rossii (2004), GRU. Dela i ljudi, Razvedka i kontrrazvedka v litsah (2002)).
Lännessä Vladimirovin rooli paljastui vasta kun Lontoossa Oleg Adolfovitš Ljalin niminen agentti loikkasi länteen vuonna 1971. — On hyvin todennäköistä, että Supo sai tiedon brittien kautta.
Se, että Supolla oli hyvät yhteydet länteen ei ole mikään uutinen mutta se on, että Vladimirov sai toimia täällä paljastumisensa jälkeen niin vapaasti. Suomi tarjosi itse asiassa näin NL:n salamurhatoiminnalle erinomaisen peitteen ja sopivan asemapaikan sillä ”oikeaan” länteen Vladimirovin sijoittaminen olisi ollut vuoden 1971 jälkeen vaikeampaa.
Kysymys kuuluu: miksi ei Supo vastustanut hänen agrementtiaan tänne Suomeen? Miten Tiitisen oma toiminta niveltyy tähän? Hänethän nimitettiin Supon johtajaksi vuonna 1978 ilman mitään tiedustelutoiminnan tai poliisitoiminnan taustaa – periaatteella ”tsaari antaa viran ja Jumala antaa järjen”. “
Presidentti Mauno Koiviston ja Vladimirovin yhteyksien tiedetään olleen tiiviit, eikä “Suomen varakuningas” ollut Kekkosellekaan tuntematon. Niin ikään Koiviston pääministeriksi nostama Harri Holkeri kuului herran tuttavapiiriin. Viimeksi mainittua Vladimirov tapasi oman – toki epäluotettavan – elämänkertansa mukaan säännöllisesti vuodesta 1977. Myös Sorsaan oli läheiset suhteet, vaikka hänen kanssaan käytyjä keskusteluja ei muistelmissa valotetakaan.
Suomalaisista lienee siis kertynyt melkoinen määrä aineistoa. Kerrotaanpa Vladimirovin nimenomaan Koiviston tapaamisia varten rakennuttaneen jopa lentopallokentän Porkkalan kesähuvilalle. “Koivisto ei sodanaikaisena kaukopartiomiehenä pelännyt sabotaasiyksikönpäällikkö Vladimirovia, vaikka julkisesti kiistikin tietävänsä Vladimirovin taustasta ja menneisyydestä”, Jarmo Korhonen arvioi kirjassaan Valtataistelu – Mauno Koivisto murskaa Suomen porvarit (Tammi 2015).
Tiedustelulaki ja tiedustelun integriteetti
Suomessa – kuten monissa muissakin valtioissa – on kokemusta tiedustelulaitoksen politisoitumisesta. Näennäisesti neutraali Suojelupoliisi pystytettiin “Valkoisen Valpon” ja “Punaisen Valpon” raunioille. Organisaation toiminta herättää kuitenkin siinä määrin kysymyksiä, että sen läpivalaisu ennen “mini-CIA:n” luomista tuskin olisi pahitteeksi. Suomen kannalta ei varmaankaan ole eduksi luoda voimakasta tiedunkeruuorganisaatiota laajoine valtuuksineen, jos sen tuloksista suurella todennäköisyydellä pääsee hyötymään vieras valtio, jonka toimia kohtaan nimenomaan pitäisi olla erityistä vastustuskykyä. On syytä muistaa, että usein yksikin “pehmeä” kohta riittää.
Suomen kohdalla osan länsi-integraatiomme mahdollistaneista syistä voi katsoa perustuneen paitsi Neuvostoliiton ns. näyteikkunapolitiikkaan, myös periaatteessa vapaan yhteiskunnan puitteissa toimimisen sille antamiin mahdollisuuksiin. Itänaapuri sai taloudellisia, poliittisia ja tiedustelun kannalta tärkeitä kanavia länteen – Vladimirovin toiminnan mahdollistaminen Helsingissä lienee ollut yksi näistä.
Suomen asema ei enää kuitenkaan ole samanlainen kuin kylmän sodan aikana, eikä samanlainen ole myöskään uudistumisessaan jo selkeästi edistynyt Suojelupoliisi.
