Viime kuukausien aikana sekä Ranskan presidentti Emmanuel Macron että Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat ottaneet voimakkaasti kantaa Euroopan unionin puolustuksen rakentamiseksi. Tällä viikolla saavutettiin eräänlainen virstanpylväs Merkelin ehdotettua europarlamentissa peräti yhteisen armeijan luomista. Naton pääsihteri Jens Stoltenberg kuitenkin totesi ykskantaan, että suunnitelman on tapahduttava Naton puitteissa. Suomen turvatakuuongelmaan se ei siis yksin voi olla ratkaisu.
Yleisesti transatlanttista suhdetta tiukasti vaalinut Macron saattoi päästää suustansa sammakon todettuaan Euroopan joutuvan suojelemaan itseään ehkä jopa Yhdysvalloilta. Vaikka kyse oli todellisuudessa luultavasti enemmänkin kannanotosta maan sotilaallisen vetäytymisen ja poliittisen eristäytymisen aiheuttamiin uhkakuviin, presidentti Donald Trump ehti jo ärähtää. Tämä ei ole ihme. Toisaalta eurooppalaisen puolustuksen – tai kuten Stoltenberg sanoo, Naton eurooppalaisen pilarin – vahvistaminen on linjassa Trumpin julkilausuttujen tavoitteiden kanssa.
Konkretiaa odotellaan edelleen. Tutkija Matti Pesu on arvioinut Ranskan aloitteesta perustetut EU:n interventiojoukot toistaiseksi pelkäksi paperitiikeriksi. Aluepuolustukseen keskittyvien yhtenäisten rakenteiden muodostamiseen näyttäisikin olevan valovuosien matka.
Sen sijaan vaikuttaa mahdolliselta, että Naton painopiste on todellakin siirtymässä eurooppalaisempaan suuntaan. Tämä ei liity ainoastaan Yhdysvaltojen pitkään peräänkuuluttamaan puolustusmenojen lisäämiseen, mutta myös poliittisiin tahdonilmauksiin. Pakolaiskriisin myötä ryvettynyt, liittokanslerin tehtävästä vetäytymässä oleva Merkel tukee Euroopan komission johtoon Nord Stream 2 -hanketta julkisesti kritisoinutta, kovempaa Venäjä-linjaa ajavaa maanmiestään Manfred Weberiä. Ranskan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen Syyriaan tekemää iskua voimakkaampi viesti Venäjälle saattoi olla samanaikaisesti julkaistu Berliinin voimakas lausunto, jonka mukaan Ukrainan tulee olla mukana päättämässä Nord Stream 2 -projektista.
Samaan aikaan perinteisesti Venäjää varsin pitkälle ymmärtävää Ranskaa johtaa läntisiä liittolaissuhteita korostava presidentti ja Saksan hallituksen johtoon on todennäköisesti nousemassa kovan linjan atlantisti Friedrich Merz. Tämä saattaa tarkoittaa myös uusia puolustusaloitteita lähitulevaisuudessa.
Vaikka vielä on liian aikaista huokaista helpotuksesta, mahdollisen sopuratkaisun myötä brexitistä ei muodostune Eurooppaa vakavasti epävakauttavaa tekijää, vaan osoitus siitä, että paljon parjatusta unionistakin kyllä halutessaan pääsee ulos. Kuitenkaan sen enempää kaaosmainen “no deal” -ero kuin edes maan jääminen unioniin eivät ole poissuljettuja vaihtoehtoja. Jos kaikki sujuu jouhevasti, Venäjän propagandalta lähtee matto alta hiukan sen jälkeen, kun maan tiedusteluelimet – erityisesti sotilastiedustelu GRU – ovat joutuneet julkisen nöyryytyksen kohteeksi ainakin Iso-Britanniassa, Alankomaissa, Itävallassa ja Virossa. Paljon paremmin ei mene maan laivastolla, joka onnistui ainoan lentotukialuksensa avulla upottamaan lähes kokonaisen telakan Murmanskissa.
Berliinin ja Moskovan akselista haaveilevat, eräänlaisen mannermaisen geopoliitikan kannattajat – etunenässä Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder, jolla on runsaasti taloudellisia sidoksia Venäjälle – ovat muuttuneet äänekkäämmiksi. Eurooppa kuitenkin näyttää etääntyvän koko ajan kauemmaksi tällaisesta ajattelusta, vaikka yllätyksiä voidaan tietenkin nähdä.
Politicon taannoisen artikkelin mukaan liittolaisten kunnioitus Trumpin kohtaan näyttäisi vähentyneen entisestään. Tämä ei kuitenkaan koske yhteistyötä yleisemmin. Presidentin kaatumista on ennustettu usein, ehkä enemmän toiveiden kuin tosiasioiden pohjalta. Robert Muellerin Venäjä-tutkinnan myötä hänen liikkumatilansa Vladimir Putinin suuntaan kuitenkin pienenee entisestään. Samanaikaisesti William Browderin ja useiden maiden viranomaisten toimien myötä myös hämäriin venäläisrahoihin on käyty poikkeuksellisella voimalla kiinni. Jää nähtäväksi, paljastuuko rahanpesujuttujen taustalta jotain yllättävää.
