Siinä missä alkanut vuosi on kiinalaisen kalenterin mukaan käärmeen vuosi toivoisi siitä Suomen osalta muodostuvan kuitenkin turvallisuuden merkkivuosi. Näin tapahtuukin ellei budjettiraameista keskusteltaessa sorruta politikointiin kansallisen turvallisuuden kustannuksella.
Valtioneuvoston periaatepäätöksessä 5 joulukuuta 2012 päätettiin Turvallisuuskomitean perustamisesta. Tämä tarkoittaa käytännössä olemassa olevan Turvallisuus – ja Puolustusasiainkomitean (TPAK) uudelleen järjestelyä sekä – nimeämistä. Sijaintipaikaksi tuli 31.1.2013 alkaen Puolustusministeriö ja puheenjohtaksi nimettiin sen kansliapäällikkö. Uuden komitean tehtävä määritteltiin valtioneuvostoa avustavaksi, ei johtavaksi.
Kokonaisturvallisuuden myötä painopiste Suomen kriisinhallintavalmiuksien kehittämisestä siirtyy aiempaa enemmän Kirkkokadulta Kasarmitorille. Tämä ei ole välttämättä huono asia vaan lopputulos riippuu puolustushallinnosta itsestään eli kykeneekö se ottamaan aiempaa laajemman ja moniulotteisemman roolin yhteiskunnassa sekä hyväksymään sen tosiasian että nykymaailmassa sotaväen(kin) resursseja tulee voida käyttää täysimääräisesti myös rauhan ajan poikkeustilanteissa.
Valtioneuvoston periaatepäätös kokonaisturvallisuudesta ja sitä seurannut Turvallisuuspoliittinen selonteko myös korostavat yksityisen sektorin kasvavaa roolia ja peräänkuuluttavat yritysten edustajien kutsumista muodostettavaan Turvallisuuskomiteaan. Avoimeksi on jäänyt edelleen se miten yrityksiä motivoidaan osallistumaan ja mitä konkreettisia etuja mukaan lähteville yrityksille olisi tarjolla. Pelkkä jauhaminen sosiaalisesta vastuunkannosta tai yhteiskuntatakuista tuskin riittää tämänpäivän lama-Suomessa.
Viime kuussa ilmestyi myös ansiokas kansallinen kyberstrategia. Tämän pohjalta Suomeen tullaan perustamaan kansallinen kyberturvallisuuskeskus jonka sijaintipaikaksi tulee Liikenne – ja Viestintäministeriön alainen Viestintävirasto. Puolustusministeriön alaisuudessa aloittanut Turvallisuuskomitea tulee yhteensovittamaan kyberturvallisuuteen liittyvää varautumista sekä tukemaan kyberturvallisuuskeskusta yhteistyössä Liikenne – ja Viestintäministeriön kanssa. Nähtäväksi jää, miten moniviranomaisyhteistyö tulee tässä onnistumaan, mutta lähtökohtaisesti kyberturvallisuuskeskuksella on nyt olemassa kaikki onnistumisen edellytykset torjua totaalihyökkäystä suomalaisia yrityksiä ja julkiskohteita kohtaan.
On selvää että nykyisessä kriisijohtojärjestelmässämme on edelleen merkittäviä heikkouksia ja”tilannetietoisuus” on edelleen liian sektorikohtaista omaisuutta. Edelleen kansalaisia tulisi aktivoida omatoimisuuteen etenkin haja-asutusalueilla ja antaa mahdollisuus tilannetiedon välittämiseen viranomaisille. Poliisiylijohtaja Paateron esitys poliisin vapaaehtoisista apulaisista onkin tervetullut. Paateron esityksessä jalkautetaan kansalaisturvallisuuden toteuttamista – ei vastuita – kansalaisille itselleen. Malli on tuttu muun muassa Lontoosta tai vaikkapa Singaporesta, jossa siitä on rohkaisevia kokemuksia. Suomessa palvelee poliisivoimissa 10 900 ihmistä, joista 7 800 työskentelee poliisin virkatehtävissä. Tämä on neljännes siitä mitä vaikkapa Hong Kongin poliisivoimissa ja merkitsee siis yhtä poliisivirkailijaa 681 ihmistä kohden. Luku on kansainvälisesti tarkastellen todella pieni ja sen ei luulisi aiheuttavan säästöpaineita.
Suomessa on nyt tuotettu sellainen määrä strategiapapereita ja periaatepäätöksiä että näiden jalkauttamisessa rahoitusraameineen menee muutama vuosi. Olisi toivottavaa että Arkadianmäellä seurattaisiin tätä toteutusvaihetta yhtä tarkasti kuin itse tekstiluonnosten viilaamista jossa kyberturvallisuusstrategian osalta piti sana ”hyökkäyskyky” torpedoida heti kättelyssä eduskuntamme globalisaatiolinjan toimesta.
