Tekemättömyyskin on päätös

Kirjoittaja on entinen puolustusministerin avustaja ja reserviläisaktiivi.

Katsoin tasavallan presidentin eilisen haastattelun A-Studiossa ja huolestuin.

Presidentin vastaukset olivat hänen tyylilleen uskollisesti erittäin kryptisiä, mutta mielestäni myös epäjohdonmukaisia.

Kiinnitettyäni asiaan huomiota Twitterissä sain uskomattoman määrän vastauksia, jossa tasavallan presidentin epäselvää viestintää puolustettiin. Koska saan yleensä parhaiten kiinni omasta mielipiteestäni näin, kirjoitan vähän hajanaiset ajatukseni auki.

Suomalaisilla on selkeästi luottoa presidenttiin, mikä on sinänsä hyvä asia. Yhtenäisyyttä tässä vaikeassa tilanteessa tarvitaan. Itse en kuitenkaan osaa nähdä kryptisyyttä strategisesti järin fiksuna.

Toivon tietenkin, että valtionjohto kulisseissa edistää Suomen liittoutumista kaikin keinoin ja kryptinen viestintä on osoitus tehdystä strategisesta valinnasta – että harjoitetaan ns. strategista moniselitteisyyttä (strategic ambiguity). Yksin toivoon on silti vaikeaa luottaa. Sitä aina tahtoisi, että jossain on se ”the room”, jossa aikuiset hoitavat hommat. Valitettavan harvoin tämä kuitenkaan vastaa todellisuutta.

Twitter-vastauksissa tiuhaan viljeltyyn ”tietenkään presidentti ei voi ilmaista mielipidettään suoraan” -ajatukseen liittyy ihan aiheellinen pelko Venäjän reaktiosta Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyshakemukseen.

Mutta eikö viimeistään nyt ole ihan selvää, ettei Putin tarvitse mitään länsimaisen logiikan mukaisia syitä sotilaallisen voiman käytölle? Toisin sanoen: varmasti hän reagoisi, mutta minusta riski samankaltaiselle reaktiolle on olemassa, vaikka emme Nato-jäsenyyttä hakisi.

Ja mistä tiedämme, että juuri tasavallan presidentin ilmoitus hänen Nato-kannastaan olisi se ”trigger”, joka laukaisisi Venäjän reaktion? Mistä tiedämme, ettei esimerkiksi aseellisen avun antaminen maalle, johon Venäjä on hyökännyt ylitä Venäjän reaktiokynnystä?

Ajatukseen siitä, että nyt ei ole oikea hetki edistää liittoutumista tuntuu myös sisältyvän toivo tämän sodan suhteellisen nopeasta päätöksestä. Se on puhdasta toiveajattelua. Putin on nyt ylittänyt sellaisen rajan, josta ei ole helppoa paluuta. Presidentin sanoin: naamiot on riisuttu. Karhu on ajanut itsensä nurkkaan.

Näistä syistä loogisesti seuraa, että liittoutuminen on viimeistään keskipitkällä aikavälillä ainoa kestävä ratkaisu.

Paljon enemmän kuin Venäjän reaktio, minua huolestuttaa Suomen parina viime vuonna hitaaksi ja kankeaksi osoittautunut päätöksenteko. Nyt saattaa itse asiassa olla paras hetki liittyä Natoon: kansalaismielipide puoltaa jäsenyyttä, Venäjän fokus on toisaalla ja kansainvälisen yhteisön – ja mikä tärkeämpää, Suomen mahdollisen jäsenhakemuksen siunaavien muiden Nato-maiden – ymmärrys ja solidaarisuus ovat ennennäkemättömän korkealla tasolla. Pelkään, että näin hyvää strategispoliittista ikkunaa emme tule näkemään pitkään aikaan.

Päättämättömyys tilanteessa, jossa tarvittaisiin toimintaa voi helposti johtaa ikkunan sulkemiseen.

Haluaisin, että oppisimme virheistämme. Natoon olisi tietenkin ollut kaikin tavoin kivuttomampaa liittyä 90-luvulla tai vaikka 2000-luvun alussa. Pahoin pelkään, että kymmenen vuoden päästä ajatellaan samoin vuodesta 2022.

Tasavallan presidentti on tietenkin oikeassa siinä, että jäsenyyshakemuksen täyttämiseen liittyisi riskejä. Mutta ne riskit pitäisi pystyä punnitsemaan suhteessa edelleen jatkuvan liittoutumattomuuden riskeihin. Liian usein Suomessa tuudittaudutaan status quohon. Tekemättömyys on myös päätös.

Teksti: Patrik Gayer.

Kuva: Muuttuva Kreml. (Photos by Steve/Ruth Bosman (1982) and Ed Yourdon (2008); cropping, image editing and montage by MaGioZal – File:Supreme Soviet 1982.jpg and File:Grand Kremlin Palace, Moscow.jpg, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=11188070)