Punaiset aamunkoitot
Vuonna 1984 julkaistu elokuva Punainen vaara kertoo apokalyptisen tarinan sosialistivaltioiden hyökkäyksestä Yhdysvaltoihin, minkä seurauksena coloradolaisnuoret pakenevat vuorille aloittaen sissisodan valloittajaa vastaan. Englanniksi elokuvan nimi on kuitenkin Red Dawn, Punainen aamunkoitto.
Samalla operaationimellä toteutettiin vuoden 2003 joulukuussa amerikkalaisten suorittama Irakin diktaattori Saddam Husseinin kiinniotto. Kuvat hirttolavalle talutettavasta diktaattorista – joka jo yksin turvallisuuspalveluidensa vainon myötä ajoi satojatuhansia ihmisiä kuolemaan – edustivat monille vuosituhannen alun amerikkalaishegemonian huipentumaa.
Ei kaikki toki Irakissa ainakaan lopulta mennyt kuten piti. Silti maailmanrauhaa ja omien kansalaistensa elinolosuhteita uhannut diktaattori saatiin poistetuksi sodalla, jonka aikana harjoitetusta strategiasta Venäjä on nyt kaikesta päätellen ottanut oppia Ukrainassa.
Vielä viikko sitten valitettiin, ettei Ukrainaan kohdistuva uhka saanut suomalaisia samassa määrin rauhanmarsseille kuin Irakin tyrannihallinnon kaatamiseen tähdännyt, toki joiltain osin kyseenalainen amerikkalaisponnistus. Tämä muuttui nopeasti suomalaisten herättyä aamuun, jonka koittaessa Kremlistä oli käynyt käsky hyökätä Venäjän itsenäistä, eurooppalaista rajanaapuria vastaan. Ohjukset eivät enää lentäneet kovin monen sadan kilometrin päässä Helsingistä.
Viime vuoden syksyllä julkaistiin toisen maailmansodan aikaisista yliluonnollisista kokemuksista kertova kirja Yliluonnollinen sota 1939-1945 (SKS Kirjat). Satumaarit Myllyniemi kuvaa teoksessaan, kuinka eräänlainen taikausko oli vielä 1930-luvun lopulla ja jatkosodan aikana voimissaan. Luonnosta, unista ja tuntemuksista etsittiin vaikeassa tilanteessa voimaa, lohtua ja opastusta niin juoksuhaudoissa kuin kotirintamallakin. Esimerkiksi punertava taivas saattoi ennustaa Uuno Kailaan hengessä suomalaisille pian syttyvää veristä sotaa.
En ole taikauskoinen, mutta tiedän, kuinka helposti ihmismieli etenkin kriisitilanteissa tulkitsee erilaisia ilmiöitä ja havaintoja intuition sekä assosiaatioiden avulla. Näin aivot toimivat.
Hallittuna kyky ”nähdä asioita ennalta” ja tulkita heikkoja signaaleja oikein on erinomainen lahja – joskin sikäli piinallinen, että muiden ymmärryskyky ei välttämättä riitä sulattamaan tietoa, jonka paikkansapitävyyttä ei osaa täysimääräisesti muutamalla virkkeellä todistaa. Hallitsemattomana, ilman perusjärkeä ja riittävää yleissivistystä ”merkkien” tulkinta puolestaan johtaa hulluuteen tai vähintään irrationaaliseen päätöksentekoon.
En yleensä kirjoita blogitekstejäni yksikön ensimmäisessä persoonassa, sillä pidän olennaisempana sanomaani sisältöä kuin itsekorostusta. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, sillä kolme punaista aamunkoittoa – sissisodasta kertova elokuva, Saddamin kiinniottaminen ja vuoden 1939 kesän veritaivas – tulivat mieleeni viime viikon loppupuolella.
Seurattuani sotauutisointia yömyöhään ja katsottuani videoita Ukrainan suurkaupunkien taivaanrannasta toi aikainen herätys suoraan sänkyni edestä avautuvan suuren ikkunan äärellä minulle – 1990-luvulla syntyneelle suomalaiselle – ensimmäistä kertaa elämässäni mieleen ydinaseen. Unesta nopeasti hätkähtäessäni ymmärsin maailman muuttuneen näiden päivien aikana peruuttamattomasti. Siksi luultavasti varsin tavanomainen aamutaivaskin näytti kohtalokkaalta.
Samankaltaisen tunteen muistan kokeneeni noin kaksi vuotta sitten, kun päätin lyhyellä varoitusajalla lähteä tuolloisesta opiskelukaupungistani Tartosta lähes viimeisellä lennolla Helsinkiin ennen täydellistä koronasulkua. Näin perheeni ja sukulaisteni ei tarvitsisi viettää määrittelemättömän ajan kestävää poikkeustilajaksoa yksin.
Tuolloiselle kansainvälisen politiikan maisteriopiskelijalle avoimet valtionrajat sulkeva ennenkuulumaton kulkutauti oli samaan aikaan äärimmäisen kiehtova ja toisaalta kammottava ilmiö. Pestyäni kahdesti käteni miniatyyrilentoasemalla ja tarkistettuani raakaöljyn viimeisimmän hintakehityksen nousin koomisen pieneen potkurikoneeseen. Horisontissa häämöttävä auringonnousu oli räikeän punertava. Se ei ollut maailmanloppu, mutta jokin maailmanaika oli tullut päätökseensä.
Koronapandemia aiheutti yhteiskunnallisia ristiriitoja ja heitti aluksi varjon demokraattisten valtioiden kriisinsietokyvyn ylle. Ajan myötä – ei toki ilman kuolonuhreja – Euroopan ja Pohjois-Amerikan instituutiot näyttivät vahvuutensa. Koronan myötä monet ymmärsivät, että poikkeustilat voivat jatkua pitkäänkin. Näin kansalaiset voivat olla henkisesti ja ehkä konkreettisestikin paremmin valmistautuneita kohtaamaan epätyypilliset olot kuin ennen vuotta 2020. Se saattaa olla nyt siunauksellista.
Koronan myötä muistimme, että perustarpeiden – olkoot ne lääkkeitä, kasvomaskeja tai rokotteita – kohdalla meidän ei tulisi olla liiaksi ulkomaisten tahojen varassa, etenkään diktatuurien. Toisaalta samanmieliset valtiot saivat suhteellisen nopeasti pakkansa kasaan eivätkä lähteneet erityisemmin nokittelemaan keskenään. Naapurille saatettiin antaa sellaistakin apua, johon ei oltu muodollisesti sitouduttu.
Venäjän viimeviikkoinen suurhyökkäys Ukrainaan varmisti näiden samanmielisten valtioiden asettumisen yhteiseen rintamaan Kremlin aggressiota vastaan. Putinin toimintatavan brutaaliuden ymmärtävät niin Ukrainan naapurit kuin länsieurooppalaiset, joiden silmät ovat avautuneet sille, kuinka paljon pienen bunkkerimiehen tekoset muistuttavat erään 1940-luvulla käydyn eurooppalaisen suursodan aloittajan valopäisiä oivalluksia.
Sen, mitä Yhdysvaltain, Puolan ja Baltian maiden vuosikausia harjoittama suostuttelu, painostus ja uhkailu eivät saaneet aikaan, varmisti Venäjän uhkarohkea yritys ottaa haltuunsa natsismista syyttämänsä länsinaapuri, jonka sankarillisesta taistelusta on hyvää vauhtia muodostumassa 2020-luvun talvisotamyytti.
Saksa on palaamassa realistiseen energiapolitiikkaan ja toimittaa nyt aseita Ukrainalle.
Vaikka Saksa on Nato-maa, sen eräissä intressipiireissä on tunnettu vuosikymmenten ajan voimakasta tarvetta harjoittaa ”varovaista” Venäjä-politiikkaa. Suomi Naton ulkopuolisena EU-maana on pitkään toiminut eräänlaisena kuiskaajana näille eturyhmille sekä Venäjän hallinnolle itselleen, mikä oli oikeastaan presidentti Mauno Koiviston tavoitekin.
Nyt olemme kuitenkin heräämässä maailmanaikaan, jossa Euroopan unionista on tullut todellinen geopoliittinen toimija eikä ”sillanrakentajille” ole tilaa – etenkään Venäjän rajanaapurissa.
Jouko Ahvenainen kuvaa hyvin Catherine Beltonin kirjaa koskevassa blogitekstissään, kuinka Neuvostoliiton turvallisuuspalveluiden muodostamat eliitit antoivat reaalisosialismin mennä päästäkseen kiinni läntiseen teknologiaan ja turvatakseen luonnonvaroista käärimänsä voitot ulkomaisiin pankkeihin. Suomella oli tässä strategiassa oma roolinsa, mikä heijastui myös maamme irtautumiseen YYA-sopimuksesta ja ns. Operaatio Paxin toteutukseen, mistä olen kirjoittanut aiemmin.
(Lue Ahvenaisen blogiteksti tästä)
(Lue Virkin artikkeli Operaatio Paxista)
Länsi – ja Suomi sen osana EU-jäsenyytensä kautta – irtautuu nyt niin venäläisenergiasta kuin maan kanssa tehtävästä teknologiatuotteiden kaupankäynnistä. Vaikka epäilemättä toivomme Kremlin isännän vaihtuvan ja Venäjän jossain vaiheessa omaksuvan sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän periaatteet sekä demokratian, sen varaan olisi hulluutta laskea mitään.
Entinen puolustusvoimain komentaja, kenraali evp Gustav Hägglund on viisaasti todennut, että ”maailman parantaminen ei voi olla näin pienen kansan tärkein tehtävä. (…) Meidän tärkein tehtävämme on huolehtia tästä maasta, suomalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Kukaan muu ei sitä tee.”
Sen sijaan, että luottaisimme Venäjän kansan heittävän Putinin ulos nopeasti, Deripaskan iskevän Kremlin tuulettimeen tai ikävän tilanteen vain jotenkin menevän ohitse, meidän on kytkettävä itsemme myös sotilaallisesti osaksi sitä länttä, jonka riveissä – kansallisista lähtökohdistamme – olemme päättäneet seisoa. Asian hoitaminen turvallisesti ja päättäväisesti on valtiojohtomme tehtävä. Siksi heidät olemme valtaan äänestäneet.
Uuden maailman punerrus näkyy taivaanrannassa nyt selkeämmin kuin koskaan. Ukrainalaiset taistelevat Molotovin cocktailein miehittäjäänsä vastaan aivan kuin colodarolaisnuoret 1980-luvun dystopiafilmissä. Länsi on lähtenyt Putinin perään ”taloudellisin ydinasein” ja paljon yhtenäisempänä kuin aikanaan Irakiin. Hirttolavan sijaan Putinia saattaa odottaa pikemminkin Muammar Gaddafin kohtalo viemäriputkessa tai yksinkertaisesti katoaminen. Muuri nousee keskelle Eurooppaa, vaikka tuskin ikuisiksi ajoiksi. Lisäksi Ukrainan menestys määrittää osaltaan myös sen, kuinka voimakkaasti Yhdysvalloille tärkeä Kiina uskaltaa lähteä ”palauttamaan” itselleen alueita Itä-Aasiassa.
Toistaiseksi monet asiat ovat Suomessa kuin ennenkin. Vakaus on kuitenkin aina suhteellista ja maailman muuttuessa myös vakauden vaatimukset muuttuvat.
”Kaiken on muututtava, jotta asiat voisivat säilyä ennallaan”, laittoi italialaiskirjailija Giuseppe Tommasi di Lampedusa kuuluisat sanansa Giuseppe Garibaldin kapinallisarmeijassa taistelleen nuoren Tancredi Falconierin suuhun romaanissaan Tiikerikissa.
Tämä on nyt tilanne Suomessakin. Meidän tulee ottaa johdonmukaisesti uusi kurssi, jotta voimme säilyttää turvallisuutemme, arvomme, ihanteemme ja taloudellisen elintasomme. On ratkaisujen hetki.
Kuva: Aamunkoitto Yhdysvalloissa. (Jessie Eastland – Own work, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=64756573)