Venäjän hermopeli

Voi olla, että elämme suursodan aattoa. Voi myös olla, että elämme pienemmän sodan aattoa. Tai saattaa olla niinkin, että Venäjä jatkaa nykyisenlaista painostamista ja uhkailua kuukausia, ehkä jopa vuosia. Maan johto voi uskoa saavuttavansa sillä jotain jossakin vaiheessa tai ei yksinkertaisesti tiedä mitä muutakaan tässä tilanteessa tekisi.

Lännen ryhmittyminen Ukrainan ja yhteisesti hyväksytyn Euroopan turvallisuusrakenteen tueksi on yllättänyt monet – ainakin lännessä. Ukrainaa on aseistettu ja jos se onnistuu hyökkäyksen nyt välttämään, maan sotilaallinen ja diplomaattinen asema ovat paradoksaalisesti pikemminkin parantuneet kuin heikentyneet.

(Lue Suomen Sotilaan juttu Ukrainan aseistamisesta tämän linkin takaa)

Suomenkin kannalta on tärkeää, että Venäjän laajentumispyrkimykset pysäytetään Donbassissa eikä Imatralla tai Airistolla. Ymmärrys siitä, ettemme ole Kremlin vaatimusten ja voimakäytön uhan ulkopuolella on maassamme selvästi kasvamaan päin. Ukrainan asia on meidän asiamme.

Yhtenäisyys ja eurooppalaisten jakaman tilannekuvan yhtenäistyminen ovat erittäin positiivisia seikkoja, mutta kaikki ei ole kuitenkaan aivan yksinkertaista.

Lännen ajaminen Ukrainan tueksi on vaatinut etenkin Yhdysvalloilta valtavia tiedustelullisia ja diplomaattisia ponnistuksia, joiden kustannuksia voi vain arvioida.

Jokainen alasta jotain tietävä ymmärtää, että lähteiden suojelemiseksi ja omien heikkouksien peittämiseksi ei tiedustelutietoa ole tapana kevein perustein julkaista. Nyt amerikkalaiset ovat ”huutaneet sutta” jo useammin kuin kerran, mikä on ehkä estänyt hyökkäyksen, mutta myös vähentänyt tulevien varoitusten uskottavuutta sekä asettanut presidentti Joe Bidenin hallinnon vähintään kiusalliseen valoon.

Maailman katseen suuntautuessa Ukrainaan on Venäjän onnistunut käytännössä miehittää Valko-Venäjä täydellisesti, mikä muuttaa suuresti Itämeren alueen sotilaallista voimatasapainoa ja on osaltaan myös tämänhetkisen Kiovaan kohdistuvan uhan takana. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys toimisi muutosta luontevasti tasapainottavana ratkaisuna, joka toisi huomattavasti aiempaa suuremman strategisen syvyyden lännen kollektiiviselle puolustukselle – olkoonkin, että suuri osa tarvittavasta yhteistyöstä on ollut toteutettavissa ilman muodollista liittoutumista.

Pakotteisiin ja muihin ei-kineettisiin vastatoimiin pätee pelotevaikutuksen osalta sama kuin varsinaisiin sotilastoimiin: uhan on oltava uskottava, toimenpiteiden tarvittaessa toteutettavissa ja ne on myös uskallettava toteuttaa. Lännessä suunnitellut vastatoimet ovat ennennäkemättömän voimakkaita ja sellaisina hyvinkin saattaneet saada Venäjän harkitsemaan kahdesti suurhyökkäyksen suorittamista. Tätä on kuitenkin mahdoton todistaa, sillä voimme tarkkailla ainoastaan tapahtunutta historiaa.

Ei pidä unohtaa, että osa niistä toimista, joita nyt on esitelty pelotteena Venäjälle maan mahdollisesti laajentaessa sotatoimiaan Ukrainassa on ollut suunnitteilla jo ennen nykyistä kärjistynyttä tilannetta, osana yleisläntistä autoritaaristen maiden patoamisstrategiaa.

Kaikkea ei täten tule sitoa siihen, mitä Donbassin rintamalla tai Valko-Venäjän etelärajalla tapahtuu eikä Kremlille voi missään tapauksessa lähettää viestiä, että se kykenisi sotilasvoimalla uhaten saamaan itselleen ”paljousalennusta”.

Myös hyökkäyssodalla uhkaaminen on kansainvälisen oikeuden rikkomus – puhumattakaan siitä, että jo nyt tulitaukorikkomukset ovat Itä-Ukrainan rintamalla massiivisesti kasvaneet ilman välittömiä seuraamuksia Venäjälle. Ukrainalaiset ovat pyrkineet välttämään tuleen vastaamista pelätessään hyökkääjän käyttävän sitä tekosyynä laajamittaiselle invaasiolle. Suhtautumistapa on ehkä tässä tilanteessa järkevin, mutta ei ongelmaton.

Mikäli Venäjä hyökkää avoimesti länsinaapuriinsa, kansainväliset pakotteet ja monenlaiset – osin salaisetkin – vastatoimet otetaan käyttöön. Mutta miten tulisi suhtautua mahdollisuuteen, jossa Kreml jatkaa nykyisenkaltaista tilannetta hamaan tulevaisuuteen, ehkä kyberhyökkäyksillä, terrorikampanjoilla sekä ajoittaisella tulituksen laajentamisella?

Tällöin on pyrittävä maksimoimaan samanaikaisesti jatkuvan patoamisstrategian aiheuttama haitta Venäjän ja sen liittolaisten kyvylle uhata länsimaita ja toisaalta pitää yllä uskottavaa pelotetta pakotteiden laajentamisesta edelleen.

Seuraavassa on esitelty eräs mahdollisista vastatoimien kokoelmista, joita voitaisiin käyttää lähtökohtana ja offensiivin edetessä laajentaa:

• Nord Stream 2 -kaasuputkihankkeen lopullinen hylkääminen
• Puolelle ns. Navalnyi 35 -listan henkilöistä langetettavat Magnitski-tyyliset pakotteet
• Ukrainalle annettavan ase-, tiedustelu- ja koulutusavun jatkaminen sekä laajentaminen
• Länsimaiden sotilaallisen läsnäolon laajentaminen Naton itärajan valtioissa sekä ehdollisesti myös Lähi-idässä, jonka monet arabivaltiot sekä Israel kaipaavat turvaa Iranin uhkaa vastaan ja ovat lännelle tärkeitä niin energiansaannin turvaamisessa kuin Venäjän patoamisen kannalta merkittävän talousrikollisuuden torjunnassa
• Kazakstanin eliitin varojen jäädyttäminen, joka iskee Venäjän ja Kiinan välisen yhteistyöakselin ytimeen
• COCOM 2.0 -teknologiaembargon luominen, joka estää kaiken sotilaallisesti merkittävän ja kaksikäyttöteknologian viennin Venäjälle ja asettaa muulle korkealle teknologialle vientiveron, jota voidaan tarvittaessa nostaa ja jonka tuotto rahastoidaan demokraattisten valtioiden teknologisten kykyjen edistämiseksi

Venäjän ei voi antaa päästä kuin koira veräjästä, vaikka se toistaiseksi rauhoittuisikin. Niin lämmittävältä kuin voitto jääkiekkokaukalossa tuntuukin, yksin se ei Vladimir Putinia pelota. Tämän on onneksi ymmärtänyt myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka vertasi lännen ilmapiirin viimeaikaista kehitystä talvisodan henkeen.


Kuva: Itä-Ukrainan tulitaukolinja vuonna 2015. (OSCE Special Monitoring Mission to Ukraine – OSCE SMM monitoring the movement of heavy weaponry in eastern Ukraine, CC BY 2.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=38906596)